Irtiotto kannattaa

Hälsningar från Göteborg!
Viikonloppu Ruotsissa judon merkeissä oli mahtava melkein kolmen viikon tatamitauon jälkeen. Nyt tuntuu taas, että voi palata kotisalille ja jatkaa treenailuja kunnlla. Viikonloppu piti sisällään mattopainotteisia treenejä, rentoja matseja ja mukavaa yhdessäoloa. Kielikylpy käsitti ruotsin ja englannin siinä määrin, että kun minulle puhuttiin ruotsiksi, vastasin englanniksi. Tajusin vasta jälkeen päin, että vastasin väärällä kielellä...

Lähdin reissuun pieni jännityksen poikanen vatsassani muljuten. Olkapää jännitti, oma pää jännitti. Kaipa se johtui pitkähköstä tauosta. Leiri oli kuitenkin mitä parhain paluu takaisin judon pariin, sillä se vähäinen tekniikka keskittyi mattoon, eikää pystytekniikoita käyty läpi ollenkaan. Randorikin aloitettiin kevyesti. Mitään ihmeempiä ei sattunut, eikä olkapääkään suuremmin valitellut. Vasta matsissa niskat alkoivat rutista ja olkapää paukkua. Nyt on sitten koko kroppa puuduksissa, eikä pään kääntäminen oikein tunnu luontevalta. Se on sitä judoa!

Vietin koko lauantai-illan kuullen pelkästän ruotsia ja englantia. Illan kielikylpy teki hyvää, sillä aloin ajatella sekaisin ruotsiksi, englanniksi ja suomeksi. Paljon jäi ymmärtämättä tällä vähäisellä kielitaidollani, mutta noloja tilanteita oli silti yllättävän vähän. Sain sitä paitsi suuni auki montakin kertaa, vaikka olenkin arka puhumaan kieliä. Nyt olen aivan innoissani ruotsista, vaikka englantia pitäisi lukea... Jos joskus pääsisi pidemmäksi aikaa ulkomaille, kielitaitokin kohenisi vauhdilla. Tämäkin viikonloppu vaikutti jo paljon!

Uusia tuttavuuksia tuli valtavasti. Aivan mahtavia ihmisiä! Kaikki puhuvat siitä, että on hienoa saada kokoon eri maiden näkövammaisia nuoria. Niin todellakin on! Kun kuulee juttuja toisilta, saa ideoita myös omaan tekemiseen ja toimimiseen.

Ainoa asia, mikä jäi hieman harmittamaan, olivat joulumarkkinat. Ne olisivat olleen Lisebergissä, jonne kertyi matkaa liian paljon siihen aikaan nähden, mitä meille keskustassa oloon jäi. Markkinat jäivät siis väliin, mutta ydinkeskusta tuli ainakin nähtyä. Göteborg on loppuen lopuksi hyvin samanlainen kaupunki kuin Oulu - ensivaikutelma tuli heti moottoritiellä lentokentältä leiripaikalle ajaessa.

Täytyy vielä mainita pari sanaa majoituksesta. Majapaikkamme oli Kvibergs vandrarhem. Hostellitasoinen, mutta erittäin siisti ja kodikas paikka, jossa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan. Pitänee harkita ensi vuonna Cannon Cupiin lähtöä - vaikka vain leirille. Matkailu avartaa!

---

Kohta on joulukuu! Yritän pohtia pääni puhki jotain mukavaa joulukalenteri-ideaa, mutta vielä en ole mitään keksinyt. Vielä muutama päivä aikaa. Ideoita saa heitellä!

Lattian luutuamista ja lonksuvia olkapäitä

Olin lauantaina pelaamassa maalipallon SM-turnauksessa kokeilevana pelaajana. Joukkueenani oli Näpäjä, ja sijoituksena tässä turnauksena oli kolmas sija. Jännitystä, uusia ihmisiä, vanhoja tuttuja.. Uudestaan!

Jännitys tuli siinä vaiheessa, kun kentäle piti mennä ensimmäisen kerran. Otinkin sitten tyylikkäästi rankkarin, vaikken ollut edes paikalleni päässyt. Niin, ei tietenkään saa koskea laseihin pelin aikana... Heh, no. Lasit painoivat. Päästin maalin ja harmitti. Oikeassa laidassa sitten luutusin kahta ahkerammin. Pelaamiinen alkoi sujua, ja sitä olisi tahtonut lisää.

Toisessa pelissä (kolmannessa, minun toisessa) ei mennyt ihan niin hyvin. Pari palloa pääsi ihan liian helposti maaliin, ja muutenkin kenttä tuntui isolta. Oikea laita ei ole minun paikkani, jos laidasa joudun pelaamaan. Oikealle liukuminen on helpompaa...

Kolmannen pelin peliaikani jäi puoleentoista minuuttiin, mutta pääsin centteriksi. Keskellä peliä voi lukea ihan erillä tavalla kun ladasta ja liikkuakin voi paljon enemmän. Viimeisestä pelistä jäi mahtava fiilis, vaikka jälleen palloja livahti maaliin. Silti haluan päästä pelaamaan lisää ja lisää, ja aloin jo pohdiskella päälajin vaihtoa.

Onneksi meillä on maalipallotreenit täällä Oulussa. Vaikkei sali ole kummoinen, tuntuma peliin säilyy.  Kunhan torjumaan mahtuu, tila on tarpeeksi suuri. Tällä hetkellä enemmän vetää maalipallosali kuin tatami, ja olen ehtinyt jo monta kertaa moralisoida, että missä on vika. Silti alan jo olla taipuvainen ajatukseen, että vaihtaisin päälajin, ja antaisin judon hetken hautua. Kuten monet ovat sanoneet: sitä voi harrastaa vanhempanakin. Siltikin vähän arveluttaa.

Maalipallossa on se hyvä puoli, ettei vasen olkapää juurikaan rasitu. Heitän pääsääntöisesti oikealla kädellä, ja vain harvoin vasemmalla. Olkapää kun vieläkin on kipeä, jos sitä venyttää. Pyörittäessä se lonksuu, ja napsahdus käy aina, kun nostaa tai ojentaa kättä. Mikähän siinäkin sitten on, tiedä häntä.

---

Olin eilen sokeainviikon myyjäisissä myymässä leipomuksia. Leivoin sämpylöitä, joululimppuja, mokkapaloja ja Hanna-tädin kakkja. Melkein kaikki meni kaupaksi! Oli mukavaa kuunnella vanhojen tuttujen jutustelua. Oli myös yllättävän mukava tehdä samalla käsitöitä. Innostuin värkkäilemään lankapalloja, sillä niitä on helppo tehdä, eikä tarvitse ajatella silmukkapakoja. Värkkäilin myös lankatonttuja, mutta vasta kolmen yrityksen jälken hoksasin sen tekniikan, jolla ne pitäisi tehdä. En sitten kokeillut, mutta tarkoitus olisi. Lankaa ainakin löytyy - pitää välillä käyttää entisiä pois, että voi ostaa uusia kutomisinnostuksen toivossa.

Rottinkityöt ovat nostalgisia, sillä olen jo pienestä pitäen ollut mukana korityökursseilla. Isäni teki paljon koritöitä, ja tuossa vieressä seisookin hänen tekemänsä keinutuoli. Itsekin olen värkkäillyt jos jonkinnäköistä koria, mutta ne ovat melko karkeatekoisiaa. Katselin myyjäisissä ihastuksissani ammattilaisen tekemiä rottinkitöitä ja sain vaikka mitä joululahjaideoita. Sain myös naurut siitä kun kerroin, että hajotin rottinkisen seinäkellon koneiston nutturallani, joka jäi viisariin kiinni. Viisarit vaihtoon, ja kello toimisi taas.

---

Minulla taitaa olla korvatulehdus. Pää tuntuu irralliselta ja olo on huterahko. Tänä aamuna vasen korva alkoi kevyesti kipuillakin. Tiedossa siis pitkä koulupäivä.

Pyöriikö pallo pimeässä?

Kirjoittelin mainoksen, jonka jaoin mm. oman koulumme seinälle sekä kaupungin nuorisotaloille. Siinä heitettiin haaste: pyöriikö pallo pimeässä? Pyörihän se, mutta eilen paikalla ei ollut kuin meitä näkövammaisia. Mutta oli meitä kuitenkin enemmän kuin ennustetut kaksi.

Sali oli pienempi kuin muistelin, mutta se välttää oikein hyvin tarkoituksiimme. Huomasin, kuinka tärkeää oli päästä kentälle ennen viikonloppun turnausta, sillä pelaaminen oli ruosteessa. Nyt sai tuntumaa palloon ja vähän palautetta huomioitavista asioista esim. omassa torjunnassa. Myöskään kovia palloja ei lauantaina tarvitse säikähtää.

Ainoa ongelma, joka meillä on varusteiden kanssa, on pallopula. Meillä on vain yksi pallo, ja sekin on ikivanha ja jo pelinsä nähnyt. Kyllähän sillä treenata voi, mutta oheistreeniä pallon kanssa ei voida tehdä kunnolla - vuorotellen vain. Myös lisää treenaajia kaivataan, ja tavoitteena olisi saada mukaan myös näkeviä. Jospa seuraavalla kerralla olisi jo enemmän kokeilijoita!

Aloin jo pohdiskella, että mitenhän kalenterini kävisi, jos hakisin maalipallojoukkueeseen, ja judoaisin siihen päälle tavoitteena Rio. Voisi olla hieman täyttä. Tosin, täysi se on nytkin, joten eipä olisi mitään uutta. Judo on edelleen ykköslaji, mutta olen liian innoissani maalipallosta!

Tämä on juuri ongelma: kaikki kiinnostaa, mutta kaikkialle ei ehdi. Urheilusta saisi helposti täysipäiväistä, jos vain voimat ja raha riittäisi. Ei tarvitsisi koulua, töitä tai muuta vapaa-ajan hommia, kaikki mahdolliset urheilulajit riittäisivät. Judon ja maalipallon rinnalle sopisi hiihto, sillä se on kokonaisvaltainen Ulkolaji. Maisemat siis vaihtuisivat, ja saisi raitista ilmaa. Olenkin jo kaavaillut, että hiihdän ensi talvena paljon! Luisteluakin odotan jostain syystä innolla. Vaeltamaankin tahtoisin.

Kun nyt sivusin stressin aihettani priorisointia, voin jatkaa siitä vähän lisää. Katselin tuossa seuraavan jakson lukujärjestystäni, ja olin oikein mielissäni huomatessani, ettei hyppytunteja ole mahdottomasti, ja että päivät ovat jopa ihan järkeviä. Tämä jakso on ollut aivan kamala juuri hypäreiden vuoksi - niitä on liikaa, ja päivät katkeavat niihin ihan tyhmästi. Myöskin tunteja on ensi jaksossa enemmän ja monipuolisemmin - tässä jaksossa kun alun perin oli kolme kurssia englantia. Ei kiitos. Mieluummin jopa matikkaa, kun kolme kurssia englantia!

---

Onpa taas lihakset jumissa. Pahenee vain, kun tässä istuu. Kahtena päivänä kun kävi juoksemassa vähän normaalia kovatempoisemman ja pidemmän lenkin, penikat huutelevat jo olemassaoostaan. Siihen lisättynä kuntosalitreeni (jossa en kyllä kamalasti jalkoja penikoiden takia treenannut), joka näköjään sai lapani niin jumiin, että päätä taas särkee. On se urheilu vaarallista. Tänään siis kolmeksi ja puoleksi tunniksi dojolle!

Ohi on vai ohion?

Niin se loma tuli, oli ja meni. Koin männäviikolla monta ahaa-elämystä, muun muassa sen, että olen kohta asunut puoli vuotta itsekseni. Enkä oikeastaan silti ole ehtinyt juuri kotona olla... Mihin se puoli vuotta on hurahtanut? Se on niin pitkä aika, ettei sen luulisi mahtuvan kaapin pohjalle ihan tuosta noin vain. Mutta niin se on näyttänyt tekevän. Kohta on joulu, sitten pitäisi jo tietää, mihin hakee. Nimenomaan mihin, ei mitä. Sen tiedän jo.

Lomalla tuli taas koluttua Suomea ristiin rastiin, mutta tällä kertaa vain pituussuunnassa. Pohjoisessa sai nauttia kirpakoista pakkaslenkeistä, kun taas etelässä sai kahlata nilkkojaan myöten lumessa. Jos olisi ollut kunnon talvivaatteet mukana, olisin ollut pää edellä hangessa koko viikonlopun. Mutta kukaan ei kertonut, että lunta sataa niin paljon! Kirkasta kuutakin oli ihana katsella hyvässä seurassa... Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita näkee vähän harvemmin ja yhtä ihana viettää aikaa niiden kanssa, joita näkee vähän enemmän. Ikävä on kaikkia.

Luulisi, että kavereiden kanssa olemisesta saisi voimia arkeen. Minun tapauksessani näin ei ole, vaan koulujutut tahtovat jäädä vähälle hoidolle. Eilenkin tuli kirjoitettua äidinkielen essee iltapuhteena, vaikka aikaa olisi ollut parikin viikkoa. Tässä ei oikein auta uudenvuodenlupaukset eikä porkkanat. PITÄISI VAIN saada itseä niskasta kiinni ja kääntää muistot voimavaraksi.

Viimeviikolla tuli pyörittyä kaupungilla myös itsekseen. Liikun pääkaupunkiseudulla omasta mielestäni jo ihan sujuvasti, eikä ongelmia ole aikoihin ollut. Perjantaina kuitenkin pelotti jostain syystä kauheasti. En tiedä mitä jännitin, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja kaiken lisäksi oli mukavaa sombailla itsekseen. Vaikka porukalla se tietenkin on aina paljon mukavampaa.

Olen alkanut käyttää liikkuessa valkoista keppiä, sillä kyllästyin ainaisiin pitkiin katseisiin ja ärhäköihin huomautuksiin katsoa eteen. Se tuo myös varmuutta liikkumsieen, ja vähentää stressiä huomattavasti. Kepin kanssa kun voi vain mennä, ihmiset joko väistävät tai eivät. Jos eivät, on ainakin selitys, miksi tuli törmäys. Ympäristöönkin voi kiinnittää entistä enemmän huomiota kepin kanssa liikkuessa. Kyllä, tämä kesti. Mutta nyt olen ainakin melkein sujut kepinkäytön kanssa. Tarpeeksi sujut.

Kepin kanssa tulee myös koettua mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. On mukava seurailla ihmisten reaktioita kepinkäyttäjään. Jotkut katselevat ihmeissään, jotkut tuiskivat kaverilleen väistökäskyjä. Jotkut aukaisevat oven leveästi hymyillen, jotkut tulevat tarjoamaan apua pelokkaasti, ääni väristen. Palveluakin saa ihan erillä tavalla kuin ilman keppiä tolloillen. Se on vain pitänyt itse huomata...

Pipari- ja glögikausikin tuli avattua. Siitä innostuneena laitoin tänään talvivalot kirjahyllyyn, ja ihan mukavasti ne valaisevatkin. Jospa sitä selväisi tuosta pitkästä marraskuusta. Joulukuu onkin jo täynnä kynttilänvaloa ja piparin tuoksua, eikä tammikuuta tarvi mennä pitkälle ennenkun aurinko alkaa jo paistaa. Kyllä, kyllä tämä pitkälle ajattelu helpottaa. Ainakin joskus. Toisaalta on aivan kamalaa ajatella kevään hakuja. Tiedän mitä haluan opiskella, mutten tiedä sitä, että missä. Mietinnän alla olevia vaihtoehtoja on tosin vain kaksi, mutta niiden välillä onkin sitä kamalampaa tasapainotella.


Äh. Ja taas loppuu sanottava kesken, vaikka aloittaessa tuntui vielä olevan paljonkin järkevää juteltavaa. Ai niin, saamme varmaan vihdoin maalipallovuoron. Olen ihan innoissani, ja odotan niin sitä ensimmäistä treenikertaa. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin, ja salivuoro varmistuisi.

---

Tämän päivän otsikko muuten liittyy tämän päivän äikän tuntiin, jossa tehtiin kielenhuollon tehtäviä. Onpa kyllä puuduttavaa. Ja tympeää, kun luulee tietävänsä jotain, mutta sitten se onkin väärin. Yhdyssanat ovat se kompastuskivi - kun eteen tulee vähänkin erikoisempi tapasu, lipsahtaa sormi suuhun. Myös tavallisten kanssa pitää käyttää aivotoimintaa: ennen kuin, sillä tavalla, muun muassa... Välillä huomaan naureskelevani muiden yhdyssanavirheille, vaikka omillensakin riittäisi naureskeltavaa.Vuosien jankutus siitä, että 'sydämellinen' kirjoitetaan yhdellä m:llä on muuten mennyt hukkaan! Nykyään sydämeen saa mahtua kaksi ämmää!

Nyyhkyn-nyytä, ritareita ja lohikäärmeitä

Viimeviikonloppu sai taas 'hetkellisen helpotuksen eksistentiaalisesta ahdituksesta'. (tämän opin, kun katsoin Happy Feet 2:sen kaverin veljen kummitädin tyttären...  no joka tapauksessa yhden aivan ihanan kuusivuotiaan kanssa). Kyseessä oli siis nuorisofoorumi, aiheena USA.

Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.

Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.

No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.

Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.

Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.

---

Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.

Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?

---

Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!

Kansalaisaktiivisuutta ja korinttilaisia pylväitä

Äidinkielen esseen aiheena on kansalaisaktiivisuus. "Hieman" laaja aihe, josta ei todellakaan yhdeltä istumalta saa aikaan kokonaista esseetä. Nyt viikon päässä muhineena sana alkaa pikkuhiljaa saada erilaisia sävyjä, näkökulmia ja sisältöjä.

Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.

Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...

Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.

Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?

Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.

---

Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.

Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.

Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.

Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.

Aamutreenin tuiskeessa

Nyt on suuremmat stressaukset ohi: syksyn kirjoitusurakka on takana! Kirjoitin siis uskonnon (uusinta viimekeväältä), ruotsin ja historian. Jopa ruotsi tuntui menevän kohtuullisesti, mutta historian kanssa sai takuta kunnolla. Istuin tentissä varttia vaille kuusi tuntia, ja sain aikaiseksi vain raapaisun.

No, nyt  se on kuitenkin ohi, eikä auta kuin toivoa, että sensorit on hyvällä tuulella. Nyt on jäljellä enää koeviikko, joka alkoi jo äikän kirjallisuushistorian kokeella ja esseellä. Nyt matikan tehtävien ääressä pähkiessä, että on ne vaan fiksuja olleet ne jotkut matikan professoorit...

Joka tapauksessa, on mahtavaa, kun voi taas hengittää vapaammin. Koko syksyn vaivanneet lapakivut putosvat 95 %, eikä kivun piikkiin voi enää laittaa treenaamattomuutta. Sitä paitsi, nyt on paljon mukavampi mennä treeneihin kun tietää, että kotia tullessa ei ole pää kipeä. Hartioitakin kärsii pyöritellä. On ihanaa, kun voin taas aloittaa aamutreenien tekemisen. On mukava, kun saa lihakset lämpimäksi ja vetreiksi heti aamusta. Sitten on mukavampi jatkaa päivää kun tietää, että ainakin jotain on tehnyt.

Kävin tiistaina pitkästä aikaa kuntosalilla. Heti alussa tekeminen tuntui nihkeältä: lämmitellessäkään kun ei tullut lämmin. Kun aloitin ensimmäisen sarjan, ehdin tehdä vain pari toistoa, kun hapotus alkoi. Oli sitten pakko tehdä minimipainoilla lyhyttä sarjaa. Sekin jo tuntui, ja ihmettelin jo, mistä on kyse. Nyt kuitenkin voi tehdä jo normaalia aamutreeniä, eikä tiistaisesta ole jälkeäkään. Olen sitten järkeillyt, että se oli se lihasten herättely, jota tähän tarvittiinkin. Toisaalta paikat ei sitten olleet jumissa seuraavana päivänä, että treenin keveys kyllä näkyi..

Muunkin kuin aamutreenien suhteen voi taas aloittaa normaalin päivärytmin. Treeneissä käynti on ollut enemmän tai vähemmän satunnaista, mutta nyt säännöllinen treenaus taas alkaa. Vielä kun voi, pitää herätellä juoksukunto ja selvittää, mistä lonkkakivut tulevat. Olen nyt (taas) innostunut pyöräilystä, mutta tandemi ei ole oikein syyskunnossa. Sitä pitäisi vähän fiksailla, että sillä kehtaisi alkaa ajella enemmänkin kun treenimatkoja. Mutta sekin on jo mahtava juttu: 9km sinne ja sama takaisin on mahtava verryttely- ja palauttelu treenien ohella!

Oikein hämmästyin kun huomasin, kuinka sitä vapautui kirjoitusten jälkeen. Ruotsin tentin jälkeen olin intoa täynnä ja sain sinä viikonloppuna aikaan vaikka mitä. Historian tentin jälkeen ei sitten ollutkaan enää niin virkeä olo: päänsärky veti fiilikset maahan, eikä helpotus ollut niin suuri. Nyt taas tuntuu aivan mahtavalta: viikonloppu on edessä, on aikaa lukea alkuviikon tentteihin ja pääsee taas reissuun! Ja kohta alkaa taas uusi jakso, ja sitten ollaankin jo voiton puolella.

Yksittäinenkin asia voi vaikuttaa näemmä yllättävän paljon kaikkeen tekemiseen. Muutenkin tässä on taas kaikki vähän huonolla hoidolla: pitää ottaa nyt itseä niskasta kiinni ja kehittää rutiinit. Tavoitteiden asettaminen on edessä, ja ne pitäisi osata asettaa järkevästi.

Intouduin kirjoittamaan tätä lihakset lämpiminä, mutta nyt kun ehti viiletä, ei enää kirjoittaminenkaan suju. Äsken oli vielä paljon asiaa, mutta nyt sanavarastot ehtyivät... No, seuraavalla kerralla lisää. Treeni-into on kuitenkin taas löytynyt!

Motivaatiota etsimässä

Kyllä, nyt pitäisi könöttää uskonnon,- historian,- ja ruotsin kirjat levällään ja päntätä kuin viimeistä päivää. Silti päädyin kirjoittamaan blogia ja lietsomaan itseeni treeni-intoa selailemalla judoon liittyviä sivustoja netissä. Mistä löytää motivaatio viimeiseen rutistukseen?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä jää jotain viimetippaan, tai että motivaatio löytyy juurikin silloin viimeisenä iltana. Tiedän, että se harmittaa jälkeen päin suunnattomasti, mutta silloin auttaa vain syyttää itseään ja hakata päätä seinään. Olen monesti miettinyt, että mistä sen motivaation saisi hankittua, kun minkäänlaiset porkkanat kun eivät tahdo auttaa. Minua kun ei ikinä ole oikein motivoitu - siis mitenkään muuten kuin kannustavalla asenteella. Joka tietenkin on ihan oikein.

Omatuntoni ankaran koputtelun hillitsemiseksi hunteerailin, että jos löytäisin viimevuotisen paloni judoa kohtaan, löytäisin vielä voimaa lukemisiin. Tiedän kipinän kytevän, mutta jokin on himmentänyt sen paloa. Liekkö tämä stressi ja elämänmuutokset - tiedä häntä. Aina voi pohtia ja spekuloida.

Kun kirjat eivät houkuta, olen kaivellut netistä vanhoja ylioppilaskokeita. Niiden lueskelu ei kumminkaan ole ollut kovin antoisaa - vaikeiden kysymysten edessä paineet vain kasvavat. Mitä jos nytkin sattuu sellaiset kysymykset, joihin ei kertakaikkiaan osaa vastata? Ristiriitainen olo kirjoituksiin asennoitumisesta syö miestä, eikun naista. Toisaalta ei jaksa ottaa paineita, mutta toisaalta epäonnistuminen pelottaa. Mutta silloinhan ei tietenkään auta itku markkinoilla, kun on tällä tavalla valmistautunut...

Treenihaluttomuuteen saattaa stressin ohella vaikuttaa myös lapakivut, reistaileva lonkka ja naksuvat olkapäät. Vasen olkapää on vieläkin arka elokuun alussa olleesta leiristä - silloin epävirallinen diagnoosi oli hauisjänteen joku. Ärtynyt se ainakin oli. Vieläkin käden pyörittäminen etukauta ylös sattuu, ja samalla olkapää pitää kamalaa pauketta. Kuten myös toinen - hartioitakaan ei auta pyöritellä, kun kipu lavoista siirtyy päähän. Ehkä olisi aihetta kömpiä hierojan pöydälle tai fysioterapeutille laadituttamaan huoltava lihaskunto-ohjelma. Se vain on jäänyt, kun tahtoo ajatella, että "Kyllä se tästä, kunhan alkaa käydä treeneissä säännöllisesti. Ennenkin judo on lapoihin auttanut..."

Keskittymiskykyä ei tahdo löytyä. Ajatukset harhailevat milloin mihinkin, ja kun vaikkapa uskonnon lukemisen aloittaa, ajattelee kohta, että ruotsia sitä nyt enemmän pitäisi. Ja historiaa, kun uskonnon jälkeen on vain viikko aikaa. Ja tutkielma pitäisi tehdä. Mutta kun toisaalta sitä uskontoakin pitäisi, kun se on ensimmäisenä edessä.. Niih, priorisointia kai sitä pitäisi tässä harjoitella. Mutta kun lenkillekin tahtoisi, kun ulkona on niin hyvä ilma. Mutta lenkillä ollessa sitten koko ajan hötkyilee lukuja - ainakin omatunto kolkutelee.

Kahden viikon päästä kaikki yo-tentit syksyltä ovat ohi, samoin kuin suurin osa ensimmäisen jakson koeviikkoa. Kaksi viikkoa hurahtaa mielettömän nopeasti, eikä olisi kummoinen juttu rutistaa NYT.. Treenata ehtii myöhemmin, ylppärit ovat vain kerran elämässä. Paitsi että kolmessa osassa. On se niin vaikeaa...

---

Kävin piipahtamassa Lontoossa 10 päivää tuossa elo-syyskuun vaihteessa. "Isolla kirkolla" (kuten kaverini isä sanoisi) oli paralympialaiset, joita tietysti käytiin katsomassa ja fiilistelemässä. Hienointa oli olla judoareenalla, jossa sai kiljua kurkku suorana suomalaisjudokalle ja esikuvalleni, joka tuli hienosti neljänneksi. Aquatic-centerissäkin tuli vietettyä aikaa, uinteja katsoen.

Muitakin lajeja olisi voinut käydä katsomassa, mutta liput oli melko kiitettävästi loppuunmyyty. Maalipallomiesten finaalia olisi ollut hieno olla katsomassa - sieltä kun tuli kultaa. Muutenkin suomalaisilla meni loistavasti - hienoja mitalli- ja pistesijoja tuli ropisemalla!

Ehdittiin sitä muutakin tehdä kuin pyöriä OlympicParkissa ja Westfieldin ostoskeskuksessa. Leicester Square tuli jälleen koluttua, ja sieltä löytyi aivan taivaallinen kahvila-ravintola. Suosittelen Fioria kaikille Lontoossa matkaajille! Tower Bridge, Buckinghamin palatsi, Hyde Park, Green Park, London Bridge, Piccadilly Circus, Big Ben ja Oxford Street olivat yhä paikoillaan - samoin kuin Apollo Victoria teatre Victoralla, jossa kävimme katsomassa Wicked-musikaalin. Kyllä ne britit osaavat - oli taas hieno meininki siellä X-rivillä...

Lontoo on ihana kaupunki. Se näytti taas parastaan sekä säiden (koko aika yli 15 astetta lämmintä, monena päivänä varmasti lähemmäs +25) että kisajärjestelyjen ja toimivan joukkoliikenteen (lähinnä metrot tuli koluttua, ja voin muuten kertoa että perusteellisesti...) osalta. Britit ovat ystävällisiä ja ottavat näkkärit huomioon - tulipa käytettyä valkoista keppiä, kun sitä kerran osattiin väistää. Ei vaan Suomessa porukka lakoa edestä, kun kepittelijä tulee vastaan. Ottakaahan mallia, suomalaiset. Apuakin sai vaikkei edes pyytänyt.

Matka ei tietenkään olisi ollut matka eikä mikään ilman loistavaa matkaseuraa, jonka kanssa lähtisin reissuun vaikka uudestaankin - jos minut huolitaan mukaan. Viimesyksyisestä opintomatkasta muodostunut Lontoo-kuva syveni, vaikka aika pitkälti samoissa paikoissa pyörittiinkin. Vahdinvaihto nähtiin tällä kertaa, ja se oli kyllä näkemisen arvoista!

Arki alkoi tuoden lupaukset tullessaan

Nyt son taas alkanut, koulu. Eilen käytiin lähinnä näyttämässä naamaa, mutta tänään alkaa jo totinen opiskelu. Kesä on lopullisesti ohi, mutta ulkona senkun aurinko paistaa ja lämpötila kohoaa koko ajan... Kun edes voitaisiin opiskella ulkosalla.

Kesä '12 oli täynnä jos jonkinmoista aktiviteettia. Eninmäkseen reissasin ja tein töitä: töiden painottuessa alku- ja reissailun loppukesään. Vaikka olo oli välillä sekava ja hektinen, ehti lomalla silti rentoutua ja lepuuttaa aivoja liiemmiltä ajatteluilta... Ehkä (taas) liikaakin. Mutta nyt jokatapauksessa on virkeä olo, ja on mukava palata säännölliseen päivärytmiin kouluineen ja urheiluineen.

Eilen tosiaan alkoivat myös säännölliset kilpatreenit. Treenien määrä elää vielä tässä tämän kuukauden - kaikia treeniaikoja kun ei vielä ole tiedossa. Kumminkin treenimäärä lisääntyy, ja nyt on tosissaan aloitettava urheilijan arki, jos kehitystä mielii nähdä. Paljon on taas tullut tehtyä lupauksia, joista olen Luvannut pitää kynsin ja hampain kiinni. Haasteeksi muodostuu siis ylioppilaskirjoitusten, urheilun ja koulun yleensä yhteensovittaminen. Ja pitäisi sitä muutenkin treenata kun käydä tatamilla - ja töitäkin olisi aina välillä. Kiire syksy siis tulee olemaan. Huomasin myös heti, ettei aikaa huushollin hoitamiseen jää liiaksi.

---

Ihan vielä sitä ei tajua, että koulu loppuu jo helmikuun alussa. Hiihtolomaa odotellessa... eikun ei. Pikkuhiljaa alkaa kutitella mahanpohjassa ensikevään tuleva suuri muutos: uuden opiskelupaikan haku. Vaikka sitäkin asiaa on jo käännellyt ja väänellyt, pohtinut vaikka miltä kannalta, on sitä pitänyt kaukaisena eikä niin ajankohtaisena asiana. Nyt se on kuitenkin ihan kulman takana. Onhan se huomattu, että puoli vuotta menee äkkiä.

Onneksi kuitenkin tiedän, mihin haen. Fysioterapia-ala kiinnostaa vieläkin oikeasti, ja paljon muitakin vaihtoehtoja on. Kaipa sitä pitää yliopistoonkin hakea, kun siellä on niin paljon mielenkiintoisia aineita. Se vain, että mihin sieltä sitten työlllistyy... No, hakuja ehtii miettiä. Ykkösenä on silti OAMK.

---

Olen muuten onnesta soikeana, kun pääsen ajamaan pyörällä treeneihin. Sain pilotin, ja nyt saan hyvät alkuverryttelyt jo matkalla! :)

Vihdoin kotoutunut

Olen nyt ollut pari päivää kotona, ja on tuntunut aikasta hyvältä. Nyt kun on ollut reissussa lähes koko ajan juhannuksesta lähtien, jaksaa taas olla pari viikkoa yhtämittaa kotona. Ja tekeminenhän täällä ei lopu, se on varma. On se mukava, kun arkikin alkaa viikon päästä. (tiedän, että kadun sanomaani vielä, ja pian.)

Heinäkuussa olin kotona viisi kokonaista päivää, ja kolmena päivänä olin enemmän tai vähemmän (useimmiten vähemmän) kotona. Liikkeellä siis on tullut oltua, ja suurin piirtein koko Suomi on koluttu. Ennen juhannusta valloitin Pohjanmaan, sitten Lappeenrannan, heinäkuun alussa kävin Suomussalmella, sieltä jatkoin Rovaniemelle. Parin päivän kotonaolon jälkeen piipahdin jälleen Rovaniemellä, josta lähdin Turkuun. Turusta Helsinkiin, Pieksämäelle leirille. Pieksämäeltä Lahteen palautumaan päiväksi, josta Pajulahteen toiselle leirille. Sieltä taas Helsingin kautta kotiin.

Tuntuu, että niinä harvoina päivinä, joina olen kotona ollut, on saanut paljon asioita eteenpäin omassa kotona. Enemmän kun muuttopäivinä yhteensä. Nytkin - näinä muutamana päivänä olen saanut eteenpäin jo vaikka kuinka monta tärkeää asiaa. Tätä siellä tien päällä oikeastaan tuleekin eniten ikävä - asioiden hoitelua ja järjestelemistä. Kun on leirillä, tarvitsee vain mennä ohjelman mukaisesti ja keksiä itselleen tekemistä vapaa-aikoina. Kotona pitää välillä tehdä jotain hyödyllistä.

Mutta pari sanaa leireistä. Leirit olivat hyviä, ja niiltä oppi paljon. Se vain, ettei kroppa taas pysynyt vauhdissa mukana, ja nyt poden kipeää olkapäätä ja mahdollisesti murtunutta kylkiluuta (ei ole poikki katki, ehkä vain pieni hiusmurtuma. Tai mahdollisesti vain kylkivälilihas venähtänyt, mutta kun kipu on niin paikallista, en usko moiseen). Leireillä tuli ulkoiltua paljon, vaikka judo sisälaji onkin. Lenkkeilin paljon, ja voin pystypäin myöntää olevani itsestäni ylpeä, kun käppäilin omin päin ympäri Pieksämäen raitteja. Vieraasa kaupungissa ei tule lähdettyä yksin pyörimään, mutta tuolla tein sen. Ja tulipahan tutuksi se ainut keskuskatu. On se pieni kylä tuo Pieksämäki.

Pajulahdessa oli paljon enemmän porukkaa kuin Pieksämäellä. Lisäksi tatami oli Pajulahtihallissa, jossa valot ovat koooorkealla. Kun sisusta on tumma (mondo sininen) ja valot pieniä ja kylmän sävyisiä, valo häviää matkan varrelle melko kiitettävästi. Ja vielä kun oli niin paljon sitä porukkaa, niin välillä tuntui vähän orvolta suurella tatamilla. Muutenkin parin etsiminen on aina oma jännitysmomenttinsa, vaikka niitä ihmisiä siinä ympärillä olisikin vaikka kuinka paljon.

Kävin näyttämässä nokkani myös Helsinki Judo Campissa. Kun katselin treenejä, tuli sellainen olo, että siellä sitä olisi pitänyt olla. Meininki oli rentoa, ja kaipaamani lihaskunnot sisältyivät ko. leirin treeneihin. Pieksämäellä ja Pajulahdessa käytiin suoraan asiaan: vähän lämmiteltiin aluksi. Kun kotisalilla on tottunut, että alkuverryttelyihin kuuluu lihaskunto-osuus, on hassua tehdä alkuun vain uchikumeja.

Nyt syksyllä pitää alkaa painottaa lihashuoltoon ja oikeanlaiseen treenaukseen. Kisoihin ei varmaan kannata alkusyksystä lähteä - ehkä sitten marraskuussa.

---

Syksyn kirjoitukset alkavat lähestyä uhkaavasti. Pitääkin alkaa kaivella kirjoja esille, ettei taas kahta viikkoa ennen huomaa, että pitäisi alkaa lukea... Lontoon reissukin lähestyy. On mukavaa päästä taas Englantiin - viimesyksynä kun katsaus jäi vähän pintapuoliseksi. Ei suurkaupungista ehdi nähdä paljoa viidessä päivässä - vaikka paljon siinäkin.

Mansikoita ja vesisadetta

Niin tyypillistä tälle kesälle. Juuri kun ehdittiin sanoa että kesä on nyt tullut, tulikin vesisade ja lämpötila laski 13 asteeseen. Joka tapauksessa kesästä voi nauttia - tänään olen vain istunut ja lukenut kirjaa. Tai no, olen myös syönyt lohta, mansikoita ja vaniljajäätelöä... Mm..

On todella ollut kiireinen kesä. Nyt olen kuitenkin ehtinyt olla hetken aloillani, ja akut tuntuvat taas täyttyvän. Yllätyn aina yhä uudelleen, kuinka raskasta matkustaminen loppujen lopuksi onkaan. Urheilu on jäänyt melko kevyeksi, etten sanoisi jopa vähäiseksi. Olen silti yrittänyt kaiken keskellä pitää yllä jonkinlaista kuntoa, joka olisi helppo herätellä henkiin tauon jälkeen. Nyt olen todennut, että on tehnyt hyvää välillä pitää taukoa. Takaraivossa on koko ajan jyskyttänyt ajatus siitä, että pitäisi lähteä kunnon juoksulenkille. Ajattelin kesän alussa, että kesällä ehtii, mutta eipä sitä näköjään ehdi.

Yksi syy lenkkeilyintoni laantumiseen on myös kova tuuli, joka vainoaa minua, olin sitten missä tahansa. Kun tuulee, ei kuule, jos joku liikkuu lähellä. Sitten kun vielä näkee huonosti, on epävarmaa juosta kunnolla. Pitäisi olla joku kaverina, että uskaltaisi pistää töppöstä toisen eteen niin, että tulee lämmin. Tämä on kuitenkin myös vain tekosyy - energiaa kunnon juoksulenkeille ei ole ollut. Olen ihmetellyt saamattomuuttani, mutta nyt kun olen saanut kunnolla levähtää, tajusin, mistä se johtui.

Judoleiriputki alkaa pian: kaksi viikon judoleiriä peräkkäin, treenit kahdesti päivässä. En ole vielä ehtinyt uhrata ajatuksiani sille, kuinka jaan voimani tasaisesti, mutta ilmeisesti jotain täytyy keksiä. Joka tapauksessa tulen olemaan tämän(kin) leiriputken jälkeen väsynyt, mutta luultavasti jälleen hyvin motivoitunut judoamaan. Vaikka treenihalut ovatkin olleet matalalla, halu salille on jäytänyt niinikään mielessä.

Tiivistettynä olen tänä kesänä syönyt, ollut reissun päällä ja nukkunut. Väliin on mahtunut työntekoa, yksin asumisen harjoittelua (pääasiassa henkisellä tasolla, kun en fyysisesti kotona ole ehtinyt paljoa kääntyä...), satunnaista lukemista ja mitä lie satunnaista muuta aktiviteettia.

---

En tiedä, mistä tämä yhtäkkinen Disney-innostukseni on tullut. Katson taas pätkiä netistä, ja fiilistelen ihanaa musiikkia. 'Can you feel the love tonight', 'He lives in you'.... Muun muassa. Suosittelen.

Kesäkuulumisia

HUI on nyt ohi.  Samoin kesätyöt ja juhannus. Paljon on vielä edessä, enkä tälläkään kertaa ehdi monta apäivää Oulussa vanheta. Matkustelu on mukavaa, mutta kyllä se välillä ottaa vähän koville...

HUI! -kesäleiri oli tänä vuonna Lappeenrannassa. Teemana oli jännitys, ja jännä leiri olikin. Oli jos jonkinlaista ohjelmaa - kaikki hyvin suunniteltua ja mukavaa! Kaikkea uutta mukavaakin kokeiltiin, uusin niistä oli värikuula-ammunta. Näkkärinä se on aika mielenkiintoista, mutta kyllä tuo toimi. Värikuulasotaan en lähtenyt, kiipeilin sillä aikaa puissa ja sain konsultointia tehokkaiden lihaskuntoliikkeiden tekemisiseen mm. askel-kyykyihin ja punnerruksiin. Kiitos siitä! Aamulenkit kuuluivat vakio-ohjelmistoon.

Retki Lappeenrannan linnoitusalueelle oli mielenkiintoinen ja antoisa. Opas oli loistava ja kertoili luontevasti sekä linnoituksen että Suomen historiasta. Jotain jäi jopa mieleen, mutta kirjoituksiin on silti hyvä kerrata vielä pikkuvihan aika. Kirjoituksiin lukemisen voisi muuten aloittaa vielä hyvän sään aikana...

Lappeenrannan torilla laulettiin joululauluja, syötiin muikkuja ja jäätelöä ja vaihdettiin tulitikkuja. Varmaan ihmiset taas katseli meidän touhua, mutta mikäs siinä. Meillä oli hauskaa. Tykästyin Lappeenrannan molempiin toreihin, ja lupailin, että vielä joskus palaan ko. kaupunkiin ajan kanssa pyörimään.

Leirille kuului toki myös perinteitä: amazing race, makkaran- ja letunpaistot, kuhanpahan-hengailu, lennokkaat jutut ja sun muut. Meitä oli leirillä iso porukka, mutta olipahan paljon ihanaa porukkaa samassa paikassa yhtäaikaa. Kiitos kaikille ohjaajille ja leiriläisille vielä kerran!

---

Juhannuksen vietin kaverin mökillä Pohjanmaalla. Vauvakuume iski pientä 4kk lapsosta hoitaessa, ja kaupassa tuli hipelöityä pienenpieniiä vaatteita. Tehtiin me muutakin: makkaraa on syöty melkein koko kesän edestä, samoin kuin lättyjä. Porukkaa oli paljon ja tunnelma oli mukava ja rento. Paljon mukavampi viettää juhannusta "maalla" kuin kaupungissa. Vaikka kaupungissa kyllä olin. Mutta ei se Ouluun verrattuna kaupunki ole, sanon minä!

---

Vielä on paljon reissuja edessä: atimointia, kavereiden näkemistä, judoilua... Judosta puheen ollen, on jäänyt treenaaminen tänä kesänä aikasta vähälle. Hävettävän vähälle kyllä. Vaikka leirillä tuli vedettyä jonkinmoiset aamujumpat, ei kunnon treeniä ole taas ollut hetkeen. Puhumattakaan kunnon judotreeneistä... Nyt kun ei enää ole töitä, on pakko ryhdistäytyä, että syksyn alussa on muutakin tiedossa kun painonpudotusta. Odotan siis aika innolla judoleirejä - kaksi peräkkäin tulee olemaan rankka, mutta motivoiva ja tsemppaava kokemus.

Omassa kämpässä asuminen menee jo rutiinilla. Tässä viimeaikoina tärkeimmät kotityöt ovat olleet pyykinpesu ja tiskaaminen. Normaalia arkea pääsee elämään vasta koulun alettua elokuussa. Silti on mukava palata reissusta omaan kotiin.

Muuttoa, loman alkua ja kaikkea mahdollista

Muutin sitten nyt. Viikon on ollut kämppä täynnä tavaraa, ja nyt vihdoin se alkaa näyttää asuttavalta asunnolta. Hetken ei-niin-innostuneen ajanjakson (muuttoväsymystä+stressiä+koulusta henkistä stressausta, jolle en sitten lopulta tehnyt mitään vaikka olisi pitänyt) jälkeen olin tänään taas aivan täpinöissäni - onhan nyt oma kämppä!

Ostin sitten tänään sohvan. Se oli aika mielenkiintoinen tilanne - oltiin käyty KodinYkkösessä, ja olin aivan poikki. Meinasin nukkua autoon, mutta halusin silti mennä vielä vilkaisemaan aiemmin (vain kerran) näkemääni sohvaa ja samalla näyttääs en porukoille (aiemmin kun olin käynyt toisessa seurassa..). Liikkeessä lysähdin sohvaan ja aloin piristyä. Lopulta löysin itseni kassalta kuitti kädessä - tuurillani kuljetus järjestyi vieläpä samalle päivälle. Nyt sohva on kämpässä ja se sopii sinne kuin nakutettu! Tai en nyt tiedä, mutta ainakin pidän siitä paljon. Ja liikkeestä löytyi vieläpä vanha tuttu. En kylläkään muistanut häntä, mutta hän muisti minut. Oli jännä kuulla pitkästä aikaa jonkun kutsuvan minua isäni tytöksi...

Muutto oli yllättävän nopea toimenpide. Värväämäni muuttoihmiset tulivat paikalle, pakkasivat auton ja peräkärryn ja purkivat ne kämppääni. Pari autolastillista tarvittiin, mutta suurin osa meni ensimmäiseen kuormaan. En olisi uskonut. Koko toimitukseen meni vajaa puolitoista tuntia - en todellakaan arvannut, että se kävisi niin äkkiä. Mutta mikäpä siinä, kun oli monta riuskaa miestä kantamassa laatikoita yms. Järjestelynkin kanssa yllätyin - yllättävän nopeasti tavara löytää paikkansa, ja yllättävän nopeasti olen päässyt eroon muuttolaatikoista (joita tosin vielä pyörii pari nurkissa). Kaappeja on vain niin paljon, että tavara uppoaa niihin kuin väärä raha. Se vain, että niin moneen kaappiin tarvii tuolin yltääkseen ylähyllylle... Ja minä kun pidin itseäni kohtuu-pitkänä. Köh, jaa...

---

Tänään oli kevätkirkko. Olipa aikamoinen väestökato, mutta ainakin oma omatunto on puhdas. Huomenna on vielä jonkinnäköinen juhlan tapainen "pönötystilaisuus", jossa ei saada edes todistuksia. Tämmöstä son, lukio. Mutta viimeinen kesäloma taas - eipä sitä oikein osaa ajatella. Enää kolme jaksoa lukiota ensi lukuvuonna ja se on ohi. Huh!

Kursseja on suoritettu tähän mennessä 65. Ensi vuonna niitä tulee vielä parisenkymmentä lisää, eli 80 menee aika varmasti reippaastikin rikki. Keskiarvokin näyttää ihan kohtuulliselta - kun vielä nostaa muutaman aineen keskiarvoa, kokonaisuuskin alkaa jo näyttää paremmalta. Loppuen lopuksi olen melko tyytyväinen, vaikka tämä kevät onkin mennyt enemmän tai vähemmän penkin alle. Tai siis enemmän, todellakin.

---

Nyt pääsenkin sujuvasti judoon, jota yhdessäkään blogissa ei voi jättää huomiotta. Graduoin oranssin vyön torstaina, ja nyt vyöarvoni on siis 4kyu. Aika jees, ja sitäpaitsi tuo vyö on aivan ihanan värinen.. Kyllä sitä kelpaa kantaa! Nyt kesällä pitäisi keskittyä kokonaisvaltaisesti kunnon nostamiseen ja lihasten vahvistamiseen. Kuntosalitreeniä siis vaan, juoksulenkkejä ja tiivistä tatamilla ravaamista. Syksyllä sitten taas matsaamaan - josko sitä paikat kestäisi.

---

Vielä yksi juttu on pakko mainita. Ehkä tämänhetkisistä "synttärilahjoista" paras on ollut kirjasäkki, jonka sain tutulta. Sieltä löytyi vaikka mitä aarteita, kuten Moliéren Saituri ja Aleksis Kiven Nummisuutarit. Olen tavattoman otettu, ja nämä pääsevät kirjahyllyssäni kunniapaikalle!

Muuttopäivä lähenee...

Vaikka huone on täynnä muuttolaatikoita, tuntuu ihan oudolta, että huomenna saa avaimet OMAAN kämppään. Tuntuu oudolta sanoa "oma kämppä", kun ei se ole oma, mutta vähän sinne päin. Aluksi oli selvä suunnitelma: merkkailen kaikki laatikot, niin että muuttopäivänä apuun tulevien on helppo roudailla ne oikeisiin paikkoihin. Nyt kun vilkuilen tuota valtavaa banaanilaatikko- ja muulaatikko –vuorta, voin kertoa että aika pahalta näyttää… Luulen kuitenkin, että kaikki menee hyvin, ja että tästä kyllä selvitään hengissä.

Pöytäkin näyttää jo aivan kamalalta. Paperit lentelee ympäriinsä, ja koulukirjat ovat hautautuneetsyyyvälle. Ja koeviikkokin painaa päälle. Ompa fiksua muuttaa juuri ennen koulun loppua!

Kävin tänään ostamasa kaikkea tarpeellista: kauhan, tiskiharjan ja mikä tärkeintä: kakkukuvun. Tuo kupu on kyllä ihan yliveto: siinä on kylmäalusta mukana. Olin kyllä aikonut ostaa muutakin, mutta en sitten löytänytkään. Pyörin ympäri kauppaa ja katselin ja hiplailin ihan kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti etsiä.. Perus minää kaupassa.

Tilanne on hyvä: saan vaikka mitä tavaraa mukaan kotoa. Kuitenkin puutelista on pitkä - yllättävän pitkä. Toisaalta ajattelee, että samahan tuo on asettua näiden tavaroiden (kun niitä on jo kuitenkin jostain mistä lie siunaantunut valtava määrä) aloilleen ja ostaa sitten sen, mitä tuntuu tarvitseman/mikä olennainen puuttuu.

Äiti perkkasi kirjahyllyään ja antoi vapaat kädet kaivella laatikon, joka oli täynnä "hylättyjä" kirjoja. Kun sitten marssin omaan huoneeseen kirjapino kainalossa (jossa oli yli puolet kirjoista), oli kyllä aika pelastaja-olo. Ei sitä kirjoista pidä luopua... Köh..

On kauheasti kaikkea muistettavaa. Vaikka yrittää kirjoitella jonkinnäköistä listaa, ei silti muista kaikkea. Taisin kirjoitella osoitteenmuutoskortitkin kahta viikkoa liian aikaisin, vaikka muutto onkin jo viikonloppuna. Kun katselin jotain valmista muistilistaa, siellä oli "2-4 viikkoa muuton jälkeen: kirjoita osoitteenmuutoskortit ja järjestä tupaantuliaiset!" Tuparitkin taitaa tulla kuukautta liian aikaisin. Heh, mutta minkäs teet. Olen kiireinen, jos en pitäis niitä nyt, pitäisin ne syksyllä. Ehkä parempi näin - ainakin on pakko laittaa kämppä kuntoon ennen vieraiden tuloa!

Muutenkin aion saada asunnon heti asuttavaan kuntoon, ja syntymäpäivään mennessä aion päästä eroon kaikista muuttolaatikoista. Pitää pitää muuttopäivänä myös talkoot, joissa kootaan mm. kirjahylly. Se onkin kiva "pieni" toimenpide, tuossa kun on niin paljon liikkuvia osia...Näppärä sinänsä.

Aloin muuten allergisoitua omalle huoneelle. Aamulla tuntui, että pitää niistää aivot pellolle, ja nyt kutittelee korvia, nenää ja silmiä. Ei se tämä kevät ole, se olisi tullut aiemmin, vaan varmasti tämä pöly, mikä täällä huoneessakin nyt sinkoilee edestakaisin. Puh. Olen tosiaan iloinen, kun pääsen järjestelemään paikkoja omassa kämpässä. Koottuun kirjahyllyyn, puhtaisiin kaappeihin ja pysytetylle pöydälle...

---

Huomenna on viimeinen ilmoittautumispäivä syksyn ylioppilaskirjoituksiin. Tulin ajatelleeksi, että kun nyt uusin uskonnon, kannattaisiko historia jättää keväälle? Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoittelen keväällä mieluummin kaksi-kolme ainetta kuin neljä. Meneehän se syksylläkin, kesällä vain lukee ja paljon! (sen kun näkis...)

Maalipallokipinä roihuaa

Pari viikkoa on vierähtänyt hurjan nopeasti. Enää neljä enemmän tai vähemmän koulupäivää jäljellä, jonka jälkeen alkaa koeviikko. Koeviikko tarkoittaa töiden alkua, muuttoa ja kohta alkavaa kesälomaa... Kiirettä siis tulee pitämään.

Olin keskiviikosta perjantaihin maalipalloleirillä Pajulahdessa. Innostuin taas vaihteeksi ko. lajista, ja jos vain joka paikkaan ehtisin mukaan, voisin haluta treenata sitä enemmänkin. Meillä vain täällä pohjoisessa ei oikein ole tarpeeksi ihmisiä joukkuetta varten, jolla pääsisi edes kerran viikossa/kuukaudessa treenaamaan. Mukavaa se kyllä olisi, ja pakko se on taas yrittää rekrytä ihmisiä...

En ole vielä päässyt perille siitä, olenko yksilö- vai joukkueurheilija. Maalipallo on mukavaa vaihtelua yksilöurheilulle, ja on mahtavaa pelata ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö kentällä sujuu. Yhteishenki on myös tärkeä juttu, mitä on välillä mukava kokea. Totta kai judossakin tsempataan toisia - tuttuja ja varsinkin oman seuran ihmisiä - mutta ei se ole sama asia kuin joukkueena pelaamisessa: onnistuessa ja epäonnistuessa.

Se järki tietenkin välillä puuttui tykkänään. Polvi ja nilkka kun molemmat ovat olleet/ovat enemmän tai vähemmän rikki, olivat totta kai ensisijaiset kärsijät pelikentällä. Buranaa nappaillessa ja icepoweria levitellessä kului hetki jos toinenkin, mutta pystyinpähän pelaamaan. Hyppäsin myös vähän korkeutta, kun kävimme ulkona fiilistelemässä ihanaa säätä... Rimakauhu tietenkin iski, jarrutin ja oikea nilkka (totta kai) vääntyi taas. Huippua, kohta siellä on  niin paljon arpikudosta (nimim. fyssarilta opittua), että sen parantumisessa kestää ikuisuus. Ellei jo ole. Huoh.

Luulin päässeeni yli kisapettymyksestä Oulussa ja siitä, etten päässytkään tänään olevaan Koyama-shiaihin. Huomaan kuitenkin, että nyt jurppii ja pahasti, ja aina kun katson kelloa, ajattelen "Nyt olisin Rovaniemellä, ja kohta olisi punnitus.." Ja niin edelleen. Eiköhän tämä tästä. Yritän tolkuttaa itselleni, että kisoja kyllä tulee. Ja niinhän niitä tuleekin... Mutta..

---

Tulin tänä aamuna junalla kotiin. Ensimäinen positiivinen yllätys oli se, että juna oli puoli tuntia etuajassa (eläköön kaikki vanhat kunnon pikajunat!) ja toinen positiivinen juttu oli se, että viimeisetkin lumikasat olivat sulaneet pois meidän pihalta. Katselin myös jo sääennusteita, ja ensiviikon lopulla pitäisi lämmetä täälläkin. Aijjai, kesä!

Kisakuulumisia

Facebook on vaarallinen paikka. Sinne tulee kirjoittaneeksi päälimmäiset fiilikset, vaikka ehkä pitäisi miettiä tarkoin, mitä suustaan (tai siis sormistaan) ilmoille päästää. No, nyt on kuitenkin päälimmäiset kisatunnelmat saatu sulateltua, ja mieli on taas vähän positiivisempi.

Eilen oli Haru-shiai. 40-vuotisjuhlakisat, kotikisat. Omat odotukset olivat korkealla, ja ajattelin, että nyt on näytön paikka. Näytön paikka niin itselle kuin muillekin. Näytön paikka tämän pitkän sattumusten kierteen jälkeen, jota kai voi loukkaantumiskierteeksi kutsua.

Olin hyvillä mielin - tosin vähän jännitti ja pelotti. Takaraivossa jyskytti koko ajan Saksan kisat, jolloin olkapää napsahti, ja jota aika ajoin "kärsitään" vieläkin. Vasen polvikin oli sen neljä-viisi viikkoa turvoksissa, ja vielä viimeaikoinakin se on ollut kipeä, jos on kyykistynyt. No, taas se sama polvi sitten otti ja napsahti, en tiedä miten, mutta napsahdus kuului ja polvi oli kipeä.

Niin kuin jo monet ovat todenneet, tarvitsen lisää lihaksia tukemaan niveliä, kun ne kerta näin helposti paukkuvat. Tai mikä lie siellä paukkuu - en tiedä kun en ole asiantuntija. Ei polvi enää varsinaisesti ole Kipeä, mutta kävellessä (ja varsinkin hyppiessä (joo, oli pakko kokeilla, tietenkin..)) se ilmoittele olemassaolostaan. Icepoweria vaan kehiin ja ideaaliside, kunnes polvituki on hommattu.

Koyamaa en jätä väliin mistään hinnasta. Koyama on "se kolmas" kisa, joka näyttää, mitä tapahtuu. Hommaan polvituen ja sillä selvä, matsaan ja katson miten käy. Pitää yrittää asennoitua rennosti eikä asettaa tavotteita korkealle - eipähän tipu korkealta. "Kauden" viimeiset kisat, ja pitkä kesäloma edessä, jolloin voi keskittyä lihaskunnon parantamiseen ja muutenkin kunnon kohottamiseen. Syksyllä sitten nähdään, missä kunnossa ollaan. Sitten onkin jo oranssi vyö...

Judo on aivan uskomaton laji. Vaikken olekaan päässyt vielä pintaa syvemmälle sen syövereihin, voin jo sanoa näin.

---

Kesän avajaisjäätelöt on syöty nyt myös Oulussa. Huhtikuun puolella ollessani Turussa, syötiin ensimmäsiet kiskajäätelöt - paritkin, sosiaalisesta painostuksesta. Tänään sitten syötiin ensimmäiset kiskajäätelöt Oulussa, rautatieaseman vieressä. Jäätelönmyyjäkin sanoi, että jäätelöt on vähän jäässä..... No joo, todellakin oli. Ehkä pitää vielä odotella lämpimämpiä säitä, mutta silti oli ihanaa - varsinkin, kun jäätelöpaastoa oli kertynyt jo pari viikkoa. Ja muutenkin - painonvedon jälkeen mitä tahansa ruokaa arvostaa.
Kyllä se kesä sieltä tulee!

Kaikkea sitä...

Ensinnäkin. Miksi tämä blogihässäkkä on muuttunut? Kenen luvalla, hä? Enhän minä tämmöistä osaa käyttää!! En edes tiedä, miten tämä blogi tulee nyt ulos, kun tämän julkaisen...


No, kirjoittelen silti vähän. On tapahtunut niin paljon - vuokrasopimus on kirjoitettu, vappua on vietetty ja kisoihin on yritetty valmistautua niin fyysiesti kuin henkisestikin. En sitten tiedä, kumpi on onnistunut paremmin.

Tosiaan: olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Aika hurjaa, kesällä asun jo omassa asunnossa! Fiilikset vaihtelevat: välillä se tuntuu aivan mahtavalta, välillä taas vähän haikealta. Onhan sitä tässä nykyisessäkin asunnossa jo asunut 10½ vuotta. Entä mitä sitten, kun äiti ei enää olekaan katsomassa perään? Huhhuh.

Odotan innolla, että pääsen suunnittelemaan järjestystä, laittamaan tavaroita paikoilleen ja pyörittämään omaa arkea. Sitä, kun tulee kesällä töistä kotiin ja tajuaa, että asuukin itsekseen. No, toisaalta välillä se voi olla juuri se, jota ei haluaisi. Mutta kuitenkin niin monet hyvät asiat dominoivat tämän pikkuseikan. Ainahan sitä voi käydä kylässä!

Pikkuhiljaa on alkanut tulla vastaan asioita, joita pitää alkaa hoitaa itse, kun tulee täysi-ikäiseksi. Niin moni ikäiseni on jo saavuttanut tämän "maagisen" ikärajan, mutta heitä haastatellessani "olo ei tunnu miltään". Ei varmasti juu, mutta oikeudet ja velvollisuudet tuntuvat. Paljon tulee olemaan opettelua. Mutta miksikä minä tämmöistä höpötän, kun se on itsestäänselvää?

Vappu tuli, oli ja on vieläkin. Itseltäni se meni vähän sivu suun - ensi lauantaina on nimittäin kisat. Onneksi eilisillan pelasti 10-11km juoksulenkki - suurin osa siitä enemmän tai vähemmän rankassa vesisateessa. Oli kuitenkin mahtava olo, eikä sadekaan haitannut, kun lämmöt oli päällä. Lähdin tosiaan juoksemaan vain ihan pientä iltalenkkiä - jotain kolmea-neljää kilometriä. Lenkin tehtyäni tajusin, kuinka mahtava olo oli, ja lähdin kiertämään järven - lenkin yhteispituudeksi arvioisin 10-11km.

Tänään olen sitten viettänyt korkeamman tahon ohjeiden mukaan lepopäivää. Aivan kamalaa: aamupäivän pyörin neljän seinän sisällä kuin häkkiin ajettu koira ja mietin, mitä sitä lepopäivänä kuuluu tehdä. Lueskelin, nukuin päiväunet, kävin juomassa päiväkahvit vapputunnelmissa Koitelinkoskella... Silti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain fiksua, tai mikä vielä pahempaa: koko ajan poltteli lenkille tai teki mieli tehdä kunnon sarjat vatsalihaksia. Päädyin kuitenkin venyttelemään - lepopäivä kun kerta on...

Nyt olen ihan kuollut. Koitelinkosken reissun jälkeen olen käytännössä tuijottanut apaattisena eteeni ja yrittänyt saada aivojani liikkeelle. Yrityksestä huolimatta mikään ei ole värähtänytkään, ja niinpä huomaan, että kello on puoli kahdeksan ja voisin painua nukkumaan. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä blogia enemmän tai vähemmän väsyneenä, ja teksti on (taas) sen mukaista.

Vappu tosiaan meni ihan ohi. Ei perinteisiä kaupungilla käyntejä (no, eipä kyllä oikeastaan olisi tehnyt edes mieli - paljon ihmisiä, meteliä ja tungosta siellä vain olisi ollut), ei perinteistä kesäkauden avajaisjäätelöä (voi että on kyllä ollut kamalaa! Pitää heti ensi lauantaina mennä kisojen jälkeen korjaamaan tilanne..), ei perinteisiä vappuvieraita... Mitä sitten? No: porkkanoita, kurkkua, rahkaa, maitoa, salaattia, raejuustoa.... Öh. En syö vähään aikaan rahkaa, nih!

Tuntuu, että Saksan reissusta jäi jonkinlainen kisakammo. Tuo ei nyt yhtään kuulosta siltä, miltä se tuntuu, mutta tarkoitan sitä, että kun ajattelenkin ottelua - edes aloitusta - adrenaliinit syöksyy huippuunsa ja pakokauhu meinaa iskeä. Muistan liiankin hyvin tunteen, kun pulssi nousee neljäänsataan ennen matolle menemistä, ja viiteensataan kun pitää ottaa ote. Vaikka vähän olen kisannut, on monesti jo ehtinyt tuntua siltä, että haluaa juosta karkuun.

Otteleminen kiehtoo ja kiinnostaa silti - se vetää puoleensa kuin magneetti, vaikka se pelottaakin. Se kai siinä se viehätys onkin: odottaa sitä 'pelon' tunnetta, kehon jännittyneisyyttä, tiheää pulssia ja sitä äärimmäistä keskittymistä, kun pitää seurata vastustajan liikkeitä. Huh. Monet sanovat, etteivät muista kisatilannetta tai sitä tunnetta. Minä en muista kisatilannetta tai sitä, mitä olen tehnyt, mutta muistan sen tunteen matolle astuessani.

---

Sain muuten englannin verkkokurssin päätökseen. Olen tavatoman ylpeä itsestäni, silä kirjoittelin kirjallisuusesseeni sunnuntaina melko hyvissä ajoin, ja sain palautettua sen opettajalle. Onpahan yksi huolenaihe taas poissa päiväjärjestyksestä, tosin lisää on tulossa, hurjaa vauhtia...

Jospa puolentoista viikon päästä odottava Etelä-Suomen reissu taas piristäisi ja antaisi voimia loppukevääseen. Ja jos se aurinko paistaisi, ja ilma lämpeäisi, ja lumet sulaisi, ja

Turhauttavaa pyörimistä ja hyviä uutisia

Mitenkä päivään voikaan mahtua näin paljon erilaisia tunteita?

Sain juuri tietää, että polvi on kunnossa. Tai siis ei ole, mutta ei siellä mitään rikkikään ole. Kuulemma vain verta ja vahingoittuneita kudoksia, jotka paranevat aikanaan. Helpotus! En tiennyt, että olin jännittänyt lääkärin soittoa näin paljon, mutta yllättävän iso kivi vierähti sydämeltä. Olin jo ehtinyt kuvitella, kuinka joudun puolen vuoden urheilukieltoon (joku tollasta uhkaili, kun sillä oli ollu kans turvonnu polvi jne jne...) Ei sellasta kestäis täyspäisenä. On tässä jo sairastettu! Ja mikä vielä parempaa, lääkäri sanoi, ettei polvea tarvitse varoa - liikkuu vaan vaikka vähän sattuiukin.

Pääsen siis hyvällä omalla tunnolla osallistumaan HaruShiaihin ja Koyama shiaihin. Ehdin jo ilmoittautuakin, vaikka lääkäri soitti vasta vartti sitten. Olen vähän innoissani...

Sain myös tietää, että pääsen katsomaan perjantaina yhtä asuntoa. Se on mukavannäköinen pieni kaksio, joka on tässä ihan lähellä. Oma sauna ja kaikki... Olen jo pitkään katsellut asuntoja: sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Olin ihan varma, että ostan heti oman asunnon, mutta jos tuo vuokrakämppä näyttää hyvältä ja vuokrasopimuksen allekirjoitus sopii vasta kesäkuussa, voisin muuttaa tuohon. Asunto näyttää juuri sopivan kokoiselta: minä kun en mihinkään opiskelijaboksiin tämän valtavan egoni kanssa mahdu. Nih.

On jotenkin jännä ajatus, että asun ehkä enää vain vajaan puolitoista kuukautta kotona. Tai no, asunhan minä sittenkin kotona kun on oma kämppä, mutta KOTONA kotona. Vaikka onkin jo pitkään henkisesti valmistautunut ja miettinyt kaiken valmiiksi, ei silti osaa ajatella, millaista on muuttaa asumaan yksin. Pitää hoitaa kaikki itse, eikä kukaan tule illalla kotiin väsyneenä ja ärtyneenä. Paitsi minä. Ja kun minä menen kotiin, kukaan ei varmasti ole paistanut karjalanpiirakoita...

Outoa mutta kiehtovaa. Tätä on odotettu.

---

Tänään turhautti myös oikein urakalla. Sain taas lähteä kiireellä hammaslääkäriin, eksyin, istuin puoli tuntia odottamassa, pääsin sisään, lähdin ja eksyin. Ja eksyin vielä kerran, ja taksikuski ettiskeli mua. Tulipahan pyörittyä ulkona, ja hoidettua sosiaalista kanssakäymistä kaappaamalla viaton ohikulkija silmiksi. Nyt on taas sitten hyvä fiilis, kun polvi-asia on kunnossa ja asuntoesittely odottaa!

On se kumma, kun taksi tulee heti kun sitä ei ihan heti kaipaisi, ja silloin kun itsellä on tuli hännän alla, taksia ei näy eikä kuulu. Tiedän tämän, mutta en opi sitä... Vähän sama bussien kanssa.

Osasyy eksyilyyn oli tuore lumi, jota eilisen ja yön aikana satoi. Ulkona pyöriessäni ja kiroillessa kuitenkin mietin, että viimeistään kuukauden päästä lumi on tipotiessään. Tai jos ei ole, niin lähden jonnekin vähän pidemmälle aloittamaan kesän.

---

Olipas sekavaa tekstiä... Taas... Ja huomiseksi pitäisi kirjoitella ksksi äidinnkielen tekstitaitovastausta tyylistä. Ja maantiedon tehtäväkirja pitäisi täyttää..... Ja ruotsin tiivistelmä. Ja kohta on viikonloppu! Meneepä aika nopeasti...

"Se tunne kun..."

Ensinnäkin täytyy sanoa, että "se tunne kun.." on älyttömän typerä ja kulunut fraasi, jota kuulee nykyään aivan liikaa. Siksipä se onkin varmaan menettänyt tehonsa. Ja minutkin on sitten näemmä aivopesty, kun tuo tuli mieleen...

Mutta. Ensimmäiset treenit sen jälkeen kun on ollut flunssassa puolitoista viikkoa ja paikat enemmän tai vähemmän rikki, on aivan mahtavat! Nytkin sain treeneistä valtavan adrenaliinipaukun, ja nyt tekisi mieli hyppiä seinillä eteen- taakse- ja sivuttain. Kun osaa ottaa varovasti ja siten, ettei vaaraa sattumisesta ole, on myös henkisesti paljon kevyempää palata takaisin treenirytmiin.

Nyt on siis tullut puolentoista viikon judotauko. Pääsiäisenä tuli liikuttua, mutta ei todellakaan niin paljoa kuin olin suunnitellut. En käynyt hiihtämässä, vaikka olisi ollut mahtavat säät. Sen sijaan käpästelin ja juoksentelin, riuhdoin kuminauhaa ja ratsastin. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään - edellisestä kerrasta kun on jo päässyt livahtamaan pari vuotta. Joka tapauksessa, melkleinpä kahden viikon sykettä nostavan liikunnan tauon jälkeen oli mahtavaa vetää sykkeet maksimiin.

Itse asiassa oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti syke nousi korkealle. Kuntopiiri jota tein valmentajan kyykyttäessä, ei aikaisemmin olisi nostanut sykettä näin paljoa. Perustelin sen sitten sillä, että kyllähän sairastelu kun sairastelu vie voimia. Sallittakoon siis tämä, tällä kertaa.

Maitohapot jylläsivät ja fiilis oli mahtava, vaikka vähän meinasi väsy painaa. Se, kun lihaksissa tuntuu sopivasti kipua ja väsymystä, mutta silti on pakko jaksaa, on mahtava sisun kasvattaja. Myös se, kun toinen on vieressä enemmän tai vähemmän tsemppaamassa, kannustaa. Se on kumma, miten urheilijat rääkkää itseään tietoisesti ja ovat ihan kuolleita treenien jälkeen, mutta kaikesta huolimatta saavat siitä vain enemmän virtaa ja puhtia arkeensa. Tulipa mieleen, että "urheilijat ovat terveitä masokisteja", vaikka kyllä vähän epäilen, että liekkö moista "tervettä masokismia" olemassakaan. Mutta parasta se on ilmeisesti uskoa, kun itsekin yrittää tulla urheilijaksi.

Adrenaliinista tuli mieleen, että se on myös kumma, mitenkä se hyvänolon tunne treenien jälkeen unohtuu aina, kun on vähääkään pidempi  tauko. Sen kyllä tietää, että liikkumisesta tulee parempi fiilis ja kunnon hikijumppa tekee hyvää, mutta sitä tunnetta kokonaisuudessaan ei pysty muistamaan. Tämäkin on huomattu niin monesti, ja jälleen kerran sen totesin. Mietin pääni puhki vertausta, joka kuvaisi treenien jälkeistä tunnetta, mutten nyt yhtäkkiä keksi. Pitänee kirjoitella jälkeenpäin, jos moinen johtuu mieleen.

Kun harrastin yleisurheilua, tällaisia adrenaliinipaukkuja oli vähemmän. Kuntopiirejä ja koordinaatioita tehdessä oli lähes aina mukavaa, mutta kun sattui päivä, jolloin juoksu ei maistunut, koko treenit olivat pilalla. Ratsastuksessa adrenaliinipaukku riippui niin omasta kuin hevosenkin päivästä: jos hevosella oli vähääkään huono päivä, omakin tekeminen saattoi lipsua ja koko tunti mennä päin mäntyä. Jos itsellä oli vähääkään väsyneenpi olo, hevonen huomasi sen ja veti ihan omat ohjelmat.

Judossa on tähän mennessä ollut vain yksi treenikerta, jonka jälkeen olen itkenyt. Ainakaan en muista kuin yhdet. Jokaisen treenikerran jälkeen on mahtava fiilis, ja judoa haluaa vain lisää ja lisää. Varsinkin ne kerrat, kun sykkeen saa ylhäälle; ottaa paljon randoria ja uchikumeja. Päässä täytyy viirata, kun on tämmöinen kevät takana mutta silti vain haluaa jatkaa ja vastoinkäymiset vain ruokkivat kipinää. Ei niin fiksua, mutta aivan ihanaa!

---

Tänään alkoi uusi jakso. Koulu alkoi vasta yhdeltätoista ja kesti neljään... Ainoat valopilkut päivässä olivat ne, että RU6 kurssi peruuntui ja  ÄI5-kurssi on kirjallisuushistorian kurssi. Kirjallisuushistoria on kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja siitä saisi kyllä olla tarjolla enemmänkin kursseja. Viimeinen tunti oli matikkaa, ja päänsärkyisenä, palelevana, nälkäisenä ja väsyneenä se kurssi alkoi erittäin huonosti. Jospa se siitä - ei ole vara valittaa tälläkään kertaa tuntimääristä. 10 viikkotuntia, 4 tai 5 kurssia. Onneksi on noita itsenäisiä vielä tahkottavana, ettei mene taas ihan lusmuiluksi...

PS.
Ehkei pitäisi kirjoitella mahtavien treenien jälkeen. Tulee vain ihan vauhkoa tekstiä....