Viimeviikonloppu sai taas 'hetkellisen helpotuksen eksistentiaalisesta ahdituksesta'. (tämän opin, kun katsoin Happy Feet 2:sen kaverin veljen kummitädin tyttären... no joka tapauksessa yhden aivan ihanan kuusivuotiaan kanssa). Kyseessä oli siis nuorisofoorumi, aiheena USA.
Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.
Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.
No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.
Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.
Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.
---
Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.
Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?
---
Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti