Aamutreenin tuiskeessa

Nyt on suuremmat stressaukset ohi: syksyn kirjoitusurakka on takana! Kirjoitin siis uskonnon (uusinta viimekeväältä), ruotsin ja historian. Jopa ruotsi tuntui menevän kohtuullisesti, mutta historian kanssa sai takuta kunnolla. Istuin tentissä varttia vaille kuusi tuntia, ja sain aikaiseksi vain raapaisun.

No, nyt  se on kuitenkin ohi, eikä auta kuin toivoa, että sensorit on hyvällä tuulella. Nyt on jäljellä enää koeviikko, joka alkoi jo äikän kirjallisuushistorian kokeella ja esseellä. Nyt matikan tehtävien ääressä pähkiessä, että on ne vaan fiksuja olleet ne jotkut matikan professoorit...

Joka tapauksessa, on mahtavaa, kun voi taas hengittää vapaammin. Koko syksyn vaivanneet lapakivut putosvat 95 %, eikä kivun piikkiin voi enää laittaa treenaamattomuutta. Sitä paitsi, nyt on paljon mukavampi mennä treeneihin kun tietää, että kotia tullessa ei ole pää kipeä. Hartioitakin kärsii pyöritellä. On ihanaa, kun voin taas aloittaa aamutreenien tekemisen. On mukava, kun saa lihakset lämpimäksi ja vetreiksi heti aamusta. Sitten on mukavampi jatkaa päivää kun tietää, että ainakin jotain on tehnyt.

Kävin tiistaina pitkästä aikaa kuntosalilla. Heti alussa tekeminen tuntui nihkeältä: lämmitellessäkään kun ei tullut lämmin. Kun aloitin ensimmäisen sarjan, ehdin tehdä vain pari toistoa, kun hapotus alkoi. Oli sitten pakko tehdä minimipainoilla lyhyttä sarjaa. Sekin jo tuntui, ja ihmettelin jo, mistä on kyse. Nyt kuitenkin voi tehdä jo normaalia aamutreeniä, eikä tiistaisesta ole jälkeäkään. Olen sitten järkeillyt, että se oli se lihasten herättely, jota tähän tarvittiinkin. Toisaalta paikat ei sitten olleet jumissa seuraavana päivänä, että treenin keveys kyllä näkyi..

Muunkin kuin aamutreenien suhteen voi taas aloittaa normaalin päivärytmin. Treeneissä käynti on ollut enemmän tai vähemmän satunnaista, mutta nyt säännöllinen treenaus taas alkaa. Vielä kun voi, pitää herätellä juoksukunto ja selvittää, mistä lonkkakivut tulevat. Olen nyt (taas) innostunut pyöräilystä, mutta tandemi ei ole oikein syyskunnossa. Sitä pitäisi vähän fiksailla, että sillä kehtaisi alkaa ajella enemmänkin kun treenimatkoja. Mutta sekin on jo mahtava juttu: 9km sinne ja sama takaisin on mahtava verryttely- ja palauttelu treenien ohella!

Oikein hämmästyin kun huomasin, kuinka sitä vapautui kirjoitusten jälkeen. Ruotsin tentin jälkeen olin intoa täynnä ja sain sinä viikonloppuna aikaan vaikka mitä. Historian tentin jälkeen ei sitten ollutkaan enää niin virkeä olo: päänsärky veti fiilikset maahan, eikä helpotus ollut niin suuri. Nyt taas tuntuu aivan mahtavalta: viikonloppu on edessä, on aikaa lukea alkuviikon tentteihin ja pääsee taas reissuun! Ja kohta alkaa taas uusi jakso, ja sitten ollaankin jo voiton puolella.

Yksittäinenkin asia voi vaikuttaa näemmä yllättävän paljon kaikkeen tekemiseen. Muutenkin tässä on taas kaikki vähän huonolla hoidolla: pitää ottaa nyt itseä niskasta kiinni ja kehittää rutiinit. Tavoitteiden asettaminen on edessä, ja ne pitäisi osata asettaa järkevästi.

Intouduin kirjoittamaan tätä lihakset lämpiminä, mutta nyt kun ehti viiletä, ei enää kirjoittaminenkaan suju. Äsken oli vielä paljon asiaa, mutta nyt sanavarastot ehtyivät... No, seuraavalla kerralla lisää. Treeni-into on kuitenkin taas löytynyt!

Motivaatiota etsimässä

Kyllä, nyt pitäisi könöttää uskonnon,- historian,- ja ruotsin kirjat levällään ja päntätä kuin viimeistä päivää. Silti päädyin kirjoittamaan blogia ja lietsomaan itseeni treeni-intoa selailemalla judoon liittyviä sivustoja netissä. Mistä löytää motivaatio viimeiseen rutistukseen?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä jää jotain viimetippaan, tai että motivaatio löytyy juurikin silloin viimeisenä iltana. Tiedän, että se harmittaa jälkeen päin suunnattomasti, mutta silloin auttaa vain syyttää itseään ja hakata päätä seinään. Olen monesti miettinyt, että mistä sen motivaation saisi hankittua, kun minkäänlaiset porkkanat kun eivät tahdo auttaa. Minua kun ei ikinä ole oikein motivoitu - siis mitenkään muuten kuin kannustavalla asenteella. Joka tietenkin on ihan oikein.

Omatuntoni ankaran koputtelun hillitsemiseksi hunteerailin, että jos löytäisin viimevuotisen paloni judoa kohtaan, löytäisin vielä voimaa lukemisiin. Tiedän kipinän kytevän, mutta jokin on himmentänyt sen paloa. Liekkö tämä stressi ja elämänmuutokset - tiedä häntä. Aina voi pohtia ja spekuloida.

Kun kirjat eivät houkuta, olen kaivellut netistä vanhoja ylioppilaskokeita. Niiden lueskelu ei kumminkaan ole ollut kovin antoisaa - vaikeiden kysymysten edessä paineet vain kasvavat. Mitä jos nytkin sattuu sellaiset kysymykset, joihin ei kertakaikkiaan osaa vastata? Ristiriitainen olo kirjoituksiin asennoitumisesta syö miestä, eikun naista. Toisaalta ei jaksa ottaa paineita, mutta toisaalta epäonnistuminen pelottaa. Mutta silloinhan ei tietenkään auta itku markkinoilla, kun on tällä tavalla valmistautunut...

Treenihaluttomuuteen saattaa stressin ohella vaikuttaa myös lapakivut, reistaileva lonkka ja naksuvat olkapäät. Vasen olkapää on vieläkin arka elokuun alussa olleesta leiristä - silloin epävirallinen diagnoosi oli hauisjänteen joku. Ärtynyt se ainakin oli. Vieläkin käden pyörittäminen etukauta ylös sattuu, ja samalla olkapää pitää kamalaa pauketta. Kuten myös toinen - hartioitakaan ei auta pyöritellä, kun kipu lavoista siirtyy päähän. Ehkä olisi aihetta kömpiä hierojan pöydälle tai fysioterapeutille laadituttamaan huoltava lihaskunto-ohjelma. Se vain on jäänyt, kun tahtoo ajatella, että "Kyllä se tästä, kunhan alkaa käydä treeneissä säännöllisesti. Ennenkin judo on lapoihin auttanut..."

Keskittymiskykyä ei tahdo löytyä. Ajatukset harhailevat milloin mihinkin, ja kun vaikkapa uskonnon lukemisen aloittaa, ajattelee kohta, että ruotsia sitä nyt enemmän pitäisi. Ja historiaa, kun uskonnon jälkeen on vain viikko aikaa. Ja tutkielma pitäisi tehdä. Mutta kun toisaalta sitä uskontoakin pitäisi, kun se on ensimmäisenä edessä.. Niih, priorisointia kai sitä pitäisi tässä harjoitella. Mutta kun lenkillekin tahtoisi, kun ulkona on niin hyvä ilma. Mutta lenkillä ollessa sitten koko ajan hötkyilee lukuja - ainakin omatunto kolkutelee.

Kahden viikon päästä kaikki yo-tentit syksyltä ovat ohi, samoin kuin suurin osa ensimmäisen jakson koeviikkoa. Kaksi viikkoa hurahtaa mielettömän nopeasti, eikä olisi kummoinen juttu rutistaa NYT.. Treenata ehtii myöhemmin, ylppärit ovat vain kerran elämässä. Paitsi että kolmessa osassa. On se niin vaikeaa...

---

Kävin piipahtamassa Lontoossa 10 päivää tuossa elo-syyskuun vaihteessa. "Isolla kirkolla" (kuten kaverini isä sanoisi) oli paralympialaiset, joita tietysti käytiin katsomassa ja fiilistelemässä. Hienointa oli olla judoareenalla, jossa sai kiljua kurkku suorana suomalaisjudokalle ja esikuvalleni, joka tuli hienosti neljänneksi. Aquatic-centerissäkin tuli vietettyä aikaa, uinteja katsoen.

Muitakin lajeja olisi voinut käydä katsomassa, mutta liput oli melko kiitettävästi loppuunmyyty. Maalipallomiesten finaalia olisi ollut hieno olla katsomassa - sieltä kun tuli kultaa. Muutenkin suomalaisilla meni loistavasti - hienoja mitalli- ja pistesijoja tuli ropisemalla!

Ehdittiin sitä muutakin tehdä kuin pyöriä OlympicParkissa ja Westfieldin ostoskeskuksessa. Leicester Square tuli jälleen koluttua, ja sieltä löytyi aivan taivaallinen kahvila-ravintola. Suosittelen Fioria kaikille Lontoossa matkaajille! Tower Bridge, Buckinghamin palatsi, Hyde Park, Green Park, London Bridge, Piccadilly Circus, Big Ben ja Oxford Street olivat yhä paikoillaan - samoin kuin Apollo Victoria teatre Victoralla, jossa kävimme katsomassa Wicked-musikaalin. Kyllä ne britit osaavat - oli taas hieno meininki siellä X-rivillä...

Lontoo on ihana kaupunki. Se näytti taas parastaan sekä säiden (koko aika yli 15 astetta lämmintä, monena päivänä varmasti lähemmäs +25) että kisajärjestelyjen ja toimivan joukkoliikenteen (lähinnä metrot tuli koluttua, ja voin muuten kertoa että perusteellisesti...) osalta. Britit ovat ystävällisiä ja ottavat näkkärit huomioon - tulipa käytettyä valkoista keppiä, kun sitä kerran osattiin väistää. Ei vaan Suomessa porukka lakoa edestä, kun kepittelijä tulee vastaan. Ottakaahan mallia, suomalaiset. Apuakin sai vaikkei edes pyytänyt.

Matka ei tietenkään olisi ollut matka eikä mikään ilman loistavaa matkaseuraa, jonka kanssa lähtisin reissuun vaikka uudestaankin - jos minut huolitaan mukaan. Viimesyksyisestä opintomatkasta muodostunut Lontoo-kuva syveni, vaikka aika pitkälti samoissa paikoissa pyörittiinkin. Vahdinvaihto nähtiin tällä kertaa, ja se oli kyllä näkemisen arvoista!