Niin se loma tuli, oli ja meni. Koin männäviikolla monta ahaa-elämystä, muun
muassa sen, että olen kohta asunut puoli vuotta itsekseni. Enkä oikeastaan
silti ole ehtinyt juuri kotona olla... Mihin se puoli vuotta on hurahtanut? Se
on niin pitkä aika, ettei sen luulisi mahtuvan kaapin pohjalle ihan tuosta noin
vain. Mutta niin se on näyttänyt tekevän. Kohta on joulu, sitten pitäisi jo
tietää, mihin hakee. Nimenomaan mihin, ei mitä. Sen tiedän jo.
Lomalla tuli taas koluttua Suomea ristiin rastiin, mutta tällä kertaa vain
pituussuunnassa. Pohjoisessa sai nauttia kirpakoista pakkaslenkeistä, kun taas
etelässä sai kahlata nilkkojaan myöten lumessa. Jos olisi ollut kunnon talvivaatteet mukana, olisin ollut pää edellä hangessa koko viikonlopun. Mutta kukaan ei kertonut, että lunta sataa niin paljon! Kirkasta kuutakin oli ihana katsella hyvässä seurassa... Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita
näkee vähän harvemmin ja yhtä ihana viettää aikaa niiden kanssa, joita näkee
vähän enemmän. Ikävä on kaikkia.
Luulisi, että kavereiden kanssa olemisesta saisi voimia arkeen. Minun tapauksessani näin ei ole, vaan koulujutut tahtovat jäädä vähälle hoidolle. Eilenkin tuli kirjoitettua äidinkielen essee iltapuhteena, vaikka aikaa olisi ollut parikin viikkoa. Tässä ei oikein auta uudenvuodenlupaukset eikä porkkanat. PITÄISI VAIN saada itseä niskasta kiinni ja kääntää muistot voimavaraksi.
Viimeviikolla tuli pyörittyä kaupungilla myös itsekseen. Liikun
pääkaupunkiseudulla omasta mielestäni jo ihan sujuvasti, eikä ongelmia ole
aikoihin ollut. Perjantaina kuitenkin pelotti jostain syystä kauheasti. En
tiedä mitä jännitin, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja kaiken lisäksi oli
mukavaa sombailla itsekseen. Vaikka porukalla se tietenkin on aina paljon
mukavampaa.
Olen alkanut käyttää liikkuessa valkoista keppiä, sillä kyllästyin ainaisiin pitkiin katseisiin ja ärhäköihin huomautuksiin katsoa eteen. Se tuo myös varmuutta liikkumsieen, ja vähentää stressiä huomattavasti. Kepin kanssa kun voi vain mennä, ihmiset joko väistävät tai eivät. Jos eivät, on ainakin selitys, miksi tuli törmäys. Ympäristöönkin voi kiinnittää entistä enemmän huomiota kepin kanssa liikkuessa. Kyllä, tämä kesti. Mutta nyt olen ainakin melkein sujut kepinkäytön kanssa. Tarpeeksi sujut.
Kepin kanssa tulee myös koettua mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. On mukava seurailla ihmisten reaktioita kepinkäyttäjään. Jotkut katselevat ihmeissään, jotkut tuiskivat kaverilleen väistökäskyjä. Jotkut aukaisevat oven leveästi hymyillen, jotkut tulevat tarjoamaan apua pelokkaasti, ääni väristen. Palveluakin saa ihan erillä tavalla kuin ilman keppiä tolloillen. Se on vain pitänyt itse huomata...
Pipari- ja glögikausikin tuli avattua. Siitä innostuneena laitoin tänään talvivalot kirjahyllyyn, ja ihan mukavasti ne valaisevatkin. Jospa sitä selväisi tuosta pitkästä marraskuusta. Joulukuu onkin jo täynnä kynttilänvaloa ja piparin tuoksua, eikä tammikuuta tarvi mennä pitkälle ennenkun aurinko alkaa jo paistaa. Kyllä, kyllä tämä pitkälle ajattelu helpottaa. Ainakin joskus. Toisaalta on aivan kamalaa ajatella kevään hakuja. Tiedän mitä haluan opiskella, mutten tiedä sitä, että missä. Mietinnän alla olevia vaihtoehtoja on tosin vain kaksi, mutta niiden välillä onkin sitä kamalampaa tasapainotella.
Äh. Ja taas loppuu sanottava kesken, vaikka aloittaessa tuntui vielä olevan paljonkin järkevää juteltavaa. Ai niin, saamme varmaan vihdoin maalipallovuoron. Olen ihan innoissani, ja odotan niin sitä ensimmäistä treenikertaa. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin, ja salivuoro varmistuisi.
---
Tämän päivän otsikko muuten liittyy tämän päivän äikän tuntiin, jossa tehtiin kielenhuollon tehtäviä. Onpa kyllä puuduttavaa. Ja tympeää, kun luulee tietävänsä jotain, mutta sitten se onkin väärin. Yhdyssanat ovat se kompastuskivi - kun eteen tulee vähänkin erikoisempi tapasu, lipsahtaa sormi suuhun. Myös tavallisten kanssa pitää käyttää aivotoimintaa: ennen kuin, sillä tavalla, muun muassa... Välillä huomaan naureskelevani muiden yhdyssanavirheille, vaikka omillensakin riittäisi naureskeltavaa.Vuosien jankutus siitä, että 'sydämellinen' kirjoitetaan yhdellä m:llä on muuten mennyt hukkaan! Nykyään sydämeen saa mahtua kaksi ämmää!
maanantai 29. lokakuuta 2012
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Nyyhkyn-nyytä, ritareita ja lohikäärmeitä
Viimeviikonloppu sai taas 'hetkellisen helpotuksen eksistentiaalisesta ahdituksesta'. (tämän opin, kun katsoin Happy Feet 2:sen kaverin veljen kummitädin tyttären... no joka tapauksessa yhden aivan ihanan kuusivuotiaan kanssa). Kyseessä oli siis nuorisofoorumi, aiheena USA.
Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.
Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.
No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.
Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.
Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.
---
Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.
Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?
---
Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!
Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.
Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.
No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.
Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.
Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.
---
Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.
Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?
---
Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Kansalaisaktiivisuutta ja korinttilaisia pylväitä
Äidinkielen esseen aiheena on kansalaisaktiivisuus. "Hieman" laaja
aihe, josta ei todellakaan yhdeltä istumalta saa aikaan kokonaista esseetä. Nyt
viikon päässä muhineena sana alkaa pikkuhiljaa saada erilaisia sävyjä,
näkökulmia ja sisältöjä.
Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.
Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...
Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.
Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?
Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.
---
Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.
Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.
Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.
Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.
Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.
Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...
Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.
Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?
Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.
---
Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.
Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.
Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.
Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)