Njoo...
Polven piikkiin on nyt helppo laittaa asioita, kuten sen, etten jaksa keskittyä kouluhommiin. Näppärä syy siirtää vastuu pois omaltatunnolta, vaikka ei se sieltä minnekään kyllä siirry.
Tilannehan on se, että ortopedi käski olla menemättä tatamille tai juoksulenkille. Korvaan treenaamisen tältä osin menemällä kuntosalille huhkimaan. Ehkä uintia tai vesijuoksuakin voisi kokeilla. Pahinta on se, että voin kävellä kohtuu normaalisti. Joka askel ei satu, mutta aina välillä polvi lukittaa, ja tuntuu, että se pettää alta, kun painon siirtää sille. Yleisesti ottaen siis tuntuisi siltä, että voisi vaikka lähteäkin juoksemaan tms, mutta kun yritin parilla juoksuaskeleella paeta raakaa tuulta sisälle perjantaina koulusta tullessa, polvi melkein petti alta. Eli juosta siis ei.
Lääkäri vemputti polvea aikansa ja tökkäsi lopulta käteeni lähetteen magneettikuvauksiin. No, eipä ole vielä tullut vakuutusyhtiöltä lupaa tilata aika, joten sitä odotellessa sitten... Kasoin kelloa, ja ortopedi uhrasi aikaansa polven vemputukselle 13½ minuuttia aikavälillä ovesta sisään, ovesta ulos. Ripeää toimintaa.......
Olen nyt puhunut parin urheiluhierojan/kuntohoitajan kanssa (etänä) ja olen tehnyt niiden perusteella omat johtopäätökseni siitä, ettei polvessa voi olla mitään pahemmin rikki. Sain myös kivoja ohjeita, mitä voin tehdä. Esimerkiksi juuri tuo vesijuoksu oli yksi vinkeistä. Vielä perjantaina lääkäriltä lähtiessä ensiviikon treeni-illat ammotti tyhjyyttään, mutta nyt ne on jo täynnä ohjelmaa!
Toivottavasti ensiviikolla pääsisi kuvauksiin ja takaisin samalle ortopedille, jotta tietäis, mitä pitää alkaa tehdä, ja kauanko pitää pysytellä poissa tatamilta...
---
On muuten hassua olla kotona viikonloppu. Eninmäkseen se on mennyt laiskotellessa, mutta myös tuttuja nähdessä, ja etenkin yhtä kaveria, jonka kanssa en ole pitkään aikaan puhunut pitkään ja kunnolla, oli ihana nähdä. Ja kalenterikin on lihonut taas merkinnöistä tämän viikonlopun aikana... Ja kesätyöpaikkaa hain, liikuntatoimesta.
Nyt kuitenkin syömään.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
perjantai 27. tammikuuta 2012
Ortopedille mars
Nojoo, nyt meni ihan häneksi tämä homma...
Säntäsin eilen taas kauhealla kiireellä treeneihin, kuten tavallista torstaisin. Alkutreenit meni hyvin - oli pitkästä aikaa alkulämppäreinä muutakin kun juoksua. Kottikärryiltiin, oltiin omenavarkaita (punnerruksia) ja tehtiin yleisliikkeitä (etunojapunnerrus - ylös - etunojapunnerrus - ylös). Käytiin läpi pari käsilukkoa (jujikatame, miten nyt kirjotetaankaan (en jaksa tarkistaa)) ja se hyökkäykseen.
Siirryttiin pystytekniikoihin ja kuten tavallista ennen heittoja - tehtiin ukemeja. Uusi tatami on tympeän kova, eikä siinä oikein uskalla kunnolla tehdä mitään. Ukemia varsinkaan. Jotenkuten ukemeista selvittyämme siirryttiin vihdoin heittoihin.
Tällä kertaa minulle ei ollut sopivaa paria, joka olisi ollut lähellekään painoiseni. Nappasin sitten vain ensimmäisen silmiini osuvan judokan pariksi, ja aloimme treenailla. Morote meni näpppärästi. Samoin uusin harjoitelemamme lonkkaheitto (en muista, onko se harai-goshi vai goshi-guruma). Sitten aloin kokeilla heittoa, jonka olin oppinut kilpatreeneissä. Ensimmäisellä kerralla uke ei lähtenyt minnekään - horjutus puuttui. Seuraavalla kerralla lähti pienen väännön jälkeen, mutta niin lähdin minäkin - ja polvi. Kuului mukava rusahdus, ja makasin maassa kyljelläni polvea pidellen. Jälkeenpäin ajateltuna oli hassua, kuinka tyynesti tilanteeseen suhtauduin. Tuntui siltä, kuin olisi joskus aiemminkin ollut samanlaisessa tilanteessa. Ajattelin jotakuinkin: "Jaaha, näin siinä sitten kävi. Au, onpas kipeä polvi..."
Ensiapu oli nopea, ja polven kipu hellitti, kun siihen sai kylmää. Illalla nappasin buranan ja nukuin tyytyväisenä yön yli.
Nyt aamulla polvi alkoi taas osoittaa mieltään - kun sitä alkoi rasittaa. Eilen sanoivat dojolla, että pitää heti mennä näyttämään sitä jonnekin, ja nyt minut sitten kiikutetaan ortopedille. Minusta se on vähän ylireagointia, mutta ehkä se loppujen lopuksi on parasta - eipähän sitten ala kummitella myöhemmin, kuten nilkan kanssa kävi pari vuotta sitten.
Tällaista se on se muka-urheilijan elämä. Ehkä joku päivä vielä voin lukea itseni oikeaksi urheilijaksi. Ja niinhän ne sanovat, että "Urheilija ei tervettä päivää nää." Sitä odotellessa, ja sitä jo lyhyttäkin lyhyemmän yleisurheilu "uran" vuoksi maistaneena...
Säntäsin eilen taas kauhealla kiireellä treeneihin, kuten tavallista torstaisin. Alkutreenit meni hyvin - oli pitkästä aikaa alkulämppäreinä muutakin kun juoksua. Kottikärryiltiin, oltiin omenavarkaita (punnerruksia) ja tehtiin yleisliikkeitä (etunojapunnerrus - ylös - etunojapunnerrus - ylös). Käytiin läpi pari käsilukkoa (jujikatame, miten nyt kirjotetaankaan (en jaksa tarkistaa)) ja se hyökkäykseen.
Siirryttiin pystytekniikoihin ja kuten tavallista ennen heittoja - tehtiin ukemeja. Uusi tatami on tympeän kova, eikä siinä oikein uskalla kunnolla tehdä mitään. Ukemia varsinkaan. Jotenkuten ukemeista selvittyämme siirryttiin vihdoin heittoihin.
Tällä kertaa minulle ei ollut sopivaa paria, joka olisi ollut lähellekään painoiseni. Nappasin sitten vain ensimmäisen silmiini osuvan judokan pariksi, ja aloimme treenailla. Morote meni näpppärästi. Samoin uusin harjoitelemamme lonkkaheitto (en muista, onko se harai-goshi vai goshi-guruma). Sitten aloin kokeilla heittoa, jonka olin oppinut kilpatreeneissä. Ensimmäisellä kerralla uke ei lähtenyt minnekään - horjutus puuttui. Seuraavalla kerralla lähti pienen väännön jälkeen, mutta niin lähdin minäkin - ja polvi. Kuului mukava rusahdus, ja makasin maassa kyljelläni polvea pidellen. Jälkeenpäin ajateltuna oli hassua, kuinka tyynesti tilanteeseen suhtauduin. Tuntui siltä, kuin olisi joskus aiemminkin ollut samanlaisessa tilanteessa. Ajattelin jotakuinkin: "Jaaha, näin siinä sitten kävi. Au, onpas kipeä polvi..."
Ensiapu oli nopea, ja polven kipu hellitti, kun siihen sai kylmää. Illalla nappasin buranan ja nukuin tyytyväisenä yön yli.
Nyt aamulla polvi alkoi taas osoittaa mieltään - kun sitä alkoi rasittaa. Eilen sanoivat dojolla, että pitää heti mennä näyttämään sitä jonnekin, ja nyt minut sitten kiikutetaan ortopedille. Minusta se on vähän ylireagointia, mutta ehkä se loppujen lopuksi on parasta - eipähän sitten ala kummitella myöhemmin, kuten nilkan kanssa kävi pari vuotta sitten.
Tällaista se on se muka-urheilijan elämä. Ehkä joku päivä vielä voin lukea itseni oikeaksi urheilijaksi. Ja niinhän ne sanovat, että "Urheilija ei tervettä päivää nää." Sitä odotellessa, ja sitä jo lyhyttäkin lyhyemmän yleisurheilu "uran" vuoksi maistaneena...
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ensimmäinen judomitali
Yritin jo viimeviikolla kirjoitella viikon takaisesta maalipallo & sokkopingisleiristä, mutta aikaa ja tahtoa puuttui. No,pari sanaa siitä.
Olen pelannut joskus ihan pikkuisena maalipalloa, aikuisten kanssa. Se oli aika extremeä, ja tietenkin siitä seurasi kohtuu kova pallokammo. Innostuin kuitenkin lähtemään leirille, jossa olisi sekä maalipalloa että sokkopingistä. Ja se kannatti. Nyt olen taas ihan fiiliksissä maalipallosta - pallokammokin unohtui hetkessä. Ei se siis loppuen lopuksi niin paha ollutkaan...
Sokkopingis oli viime kesänä in, mutta nyt se sai luvan väistyä maalipallon tieltä. Oikein tymäpisi, kun lauantaina (viikko sitten) oli kahdet sokkopingistreenit maalipallotreenien lisäksi. Olisi voinut pelata vaikka koko päivän maalipalloa! Nyt vaan pitäisi päästä johonkin treenailemaan enemmänkin, että joskus pääsisi pelaaman kunnolla jonnekin turnaukseen.
---
Viimeviikonloppuna oli Pajulahti-Gamesit, Pajulahdessapa hyvinkin. Menin sinne judokana, perjantaina, koska meillä alkoi harjoitusleiri heti perjantai-aamupäivästä. Onnistuin selviytymään yllättävän jouhevasti ja näppärästi lentokentältä ensin Tikkurilaan ja sitten Lahdesta Pajulahteen. Olin perillä 10:10, ja treenit alkoikin heti 10:30. Vähän oli haipakkata, mutta treeneissä sai rauhoittua, ja pääsi purkamaan enimmät matkan rasitukset.
Treenien jälkeen menin syömään, luullen tietäväni leiriohjelmamme. Löysin sokkopingis-ihmisiä ruokalasta ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia, vaikka vasta olikin nähty. Piipahdin vilkaisemassa myös jo alkaneita maalipallo-pelejä, ja palailin kahdeksi dojolle. Ihmeekseni siellä ei ollut ketään, joten kävin ilmoittautumassa respaan ja sain huoneen.
Palasin dojolle, ja löysin judokoja. Ne olivat kuitenkin vääriä, ja menin entistäkin enemmän hämilleni. Päivä kului oikeita ihmisiä etsiskellessä ja manaillessa, että näkevänä olisi helpompi löytää haluamansa ihmiset. Paljon tuttuja kuitenkin näin, ja se oli mukavaa. Illalla sain myös yhteyden judokoihin, joita etsin, ja selvitin seuraavan päivän ohjelman, jolloin olisi jo kisat. Hui.
Aamiaispöydässä käytiin läpi ottelusääntöjä ja muita yleisiä asioita. Tutustuin nopeasti uusiin judoka-tuttuihini, ja sain heiltä paljon hyviä vinkkejä kisoja ajatellen. Kymmeneltä mentiin dojolle lämmittelemään, ja pian alkoivatkin kisat. Ihmettelin, kun itseäni ei jännittänyt paljoakaan, kaselin vain rauhassa muiden otteluita ja olin melkein unohtanut oman otteluni lähestyvän.
Sitten se jännitys tietenkin iski - kun kuulutettiin minut ja vastustajani tatamille 2. Hui kamala. Varsinkin tatamille astuessani alkoi sydän läpättää ja kädet täristä. Ensimmäinen matsi meni tunnustellessa, toinen jo kunnolla otellessa (harai-goshilla ipponi) ja kolmas tasaisesti matsatessa (5min täyttä vääntöä). Oli mahtava kokemus, näin jälkeenpäin ajatellen. Heti tatamilta pästyäni olin kuolla, ja olin vain onnellinen, kun kaikki tulivat halailemaan, ja pitivät pystyssä. Oli loistava vastus, juuri sopiva ensimmäisiin kisoihin!
---
Nyt sitten vaan pitäisi alkaa etsiä itselle valmentajaa. Toivottavasti sellainen löytyisi omasta seurasta - olisi vähän epäkäytännöllistä, jos valmentaja asuisi etelä-Suomessa, kun itse olisi pohjoisessa....
Kuusela kuittaa, ja lähtee treeneihin.
Olen pelannut joskus ihan pikkuisena maalipalloa, aikuisten kanssa. Se oli aika extremeä, ja tietenkin siitä seurasi kohtuu kova pallokammo. Innostuin kuitenkin lähtemään leirille, jossa olisi sekä maalipalloa että sokkopingistä. Ja se kannatti. Nyt olen taas ihan fiiliksissä maalipallosta - pallokammokin unohtui hetkessä. Ei se siis loppuen lopuksi niin paha ollutkaan...
Sokkopingis oli viime kesänä in, mutta nyt se sai luvan väistyä maalipallon tieltä. Oikein tymäpisi, kun lauantaina (viikko sitten) oli kahdet sokkopingistreenit maalipallotreenien lisäksi. Olisi voinut pelata vaikka koko päivän maalipalloa! Nyt vaan pitäisi päästä johonkin treenailemaan enemmänkin, että joskus pääsisi pelaaman kunnolla jonnekin turnaukseen.
---
Viimeviikonloppuna oli Pajulahti-Gamesit, Pajulahdessapa hyvinkin. Menin sinne judokana, perjantaina, koska meillä alkoi harjoitusleiri heti perjantai-aamupäivästä. Onnistuin selviytymään yllättävän jouhevasti ja näppärästi lentokentältä ensin Tikkurilaan ja sitten Lahdesta Pajulahteen. Olin perillä 10:10, ja treenit alkoikin heti 10:30. Vähän oli haipakkata, mutta treeneissä sai rauhoittua, ja pääsi purkamaan enimmät matkan rasitukset.
Treenien jälkeen menin syömään, luullen tietäväni leiriohjelmamme. Löysin sokkopingis-ihmisiä ruokalasta ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia, vaikka vasta olikin nähty. Piipahdin vilkaisemassa myös jo alkaneita maalipallo-pelejä, ja palailin kahdeksi dojolle. Ihmeekseni siellä ei ollut ketään, joten kävin ilmoittautumassa respaan ja sain huoneen.
Palasin dojolle, ja löysin judokoja. Ne olivat kuitenkin vääriä, ja menin entistäkin enemmän hämilleni. Päivä kului oikeita ihmisiä etsiskellessä ja manaillessa, että näkevänä olisi helpompi löytää haluamansa ihmiset. Paljon tuttuja kuitenkin näin, ja se oli mukavaa. Illalla sain myös yhteyden judokoihin, joita etsin, ja selvitin seuraavan päivän ohjelman, jolloin olisi jo kisat. Hui.
Aamiaispöydässä käytiin läpi ottelusääntöjä ja muita yleisiä asioita. Tutustuin nopeasti uusiin judoka-tuttuihini, ja sain heiltä paljon hyviä vinkkejä kisoja ajatellen. Kymmeneltä mentiin dojolle lämmittelemään, ja pian alkoivatkin kisat. Ihmettelin, kun itseäni ei jännittänyt paljoakaan, kaselin vain rauhassa muiden otteluita ja olin melkein unohtanut oman otteluni lähestyvän.
Sitten se jännitys tietenkin iski - kun kuulutettiin minut ja vastustajani tatamille 2. Hui kamala. Varsinkin tatamille astuessani alkoi sydän läpättää ja kädet täristä. Ensimmäinen matsi meni tunnustellessa, toinen jo kunnolla otellessa (harai-goshilla ipponi) ja kolmas tasaisesti matsatessa (5min täyttä vääntöä). Oli mahtava kokemus, näin jälkeenpäin ajatellen. Heti tatamilta pästyäni olin kuolla, ja olin vain onnellinen, kun kaikki tulivat halailemaan, ja pitivät pystyssä. Oli loistava vastus, juuri sopiva ensimmäisiin kisoihin!
---
Nyt sitten vaan pitäisi alkaa etsiä itselle valmentajaa. Toivottavasti sellainen löytyisi omasta seurasta - olisi vähän epäkäytännöllistä, jos valmentaja asuisi etelä-Suomessa, kun itse olisi pohjoisessa....
Kuusela kuittaa, ja lähtee treeneihin.
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
"'Happamia', sano kettu pihlajanmarjoista."
Samaa voisin sanoa koulukirjoista.
En suinkaan käyttänyt viimeistä lomaviikkoani lukemalla ahkerasti rästissä olevia koulujuttuja, tai kertaamalla uusinta- ja korotuskokeita varten. Ei, olen sen sijaan urheillut. Tänäkin aamuna kävin avaamassa hiihtokauden, ja hiihdin viitisen kilometriä. Puoli tuntia sitten tulin neljän kilometrin kävelylenkiltä. Mutta tämä jälkimmäinen oli kyllä vahinko, sillä alunperin tarkoitus oli lähteä vain käymään kirjastolla äidin kaverina, palauttamassa kirjoja.
Nyt on sitten sunnuntai-iltapäivä, ja huomaan, ettei englannin ainetta ole aloitettu, että ylihuomisen puhe on suunnittelematta, matikan testiin on lukematta, korvaavat tehtävät on tekemättä ja vain uskontoa on luettu kokeeseen, jonka päivämäärää en vieläkään tiedä. Ainoat positiiviset asiat, jotka ovat tällä lomalla liipanneet läheltä koulua, olivat yllättävän hyvä saksan numero (itsenäinen) ja Siiranmäen päiväkirjan osto (Valde Hämäläisen sotapäiväkirjaa vuosilta 1941-44).
Aloinkin tuossa pohdiskella, mihinkä sitä nyt pitäisi oikein panostaa. Heikompiin aineisiin koulussa, vai vahvoihin reaaleihin? Vai urheiluun? No, tämä vuosi on ainakin alkanut hyvin liikunnallisesti, ja jatkuu samaa tahtia helmikuun puoleen väliin. Ja sittenhän ne vasta parhaat hiihtosäätkin alkavat... Mutta ennen keväthankia pitää käydä aukaisemassa kilpailukokemus judon saralta ja tunnustella, miltä se yleisurheilu tauon jälkeen taas kisakentillä maistuu.
Aikoinaan olisi pitänyt olla luja ja mennä urheilulukioon. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, ettei uskalla lähestyä ryhmänohjaajaa poissaoloviesteillä, kun niitäkin on erinäisten reissujen takia kertynyt jo jonkin verran. Eikä sairastellakaan uskalla. Onneksi meillä on rento ja mukava ryhmänohjaaja, joka aina vain muistuttaa korvaavien tehtävien hakemisesta. Silti odotan kauhulla edessä olevia kisaviikonlopun takia tulevien poissaolojen ilmoituksia...
Mutta ei tämän ollut tarkoitus olla blogi, jossa kirjoitan vain ongelmista ja valitan motivaatio-ongelmista...
Olen jo pitkään haikaillut takaisin tallille. Tai oikeastaan väliä, jolloin en olisi haikallut, ei ole oikein ollutkaan. Tuntuu vain siltä, että koko ajan on niin kiire, ettei minnekään tallille ehdi. Vaikka oikeasti tässä koko syksyn olisi ollut montakin tilaisuutta ottaa ja piipahtaa moikkaamassa heppoja, tallituttuja ja tallikoiraa. Nyt lupaan itselleni, että kunhan olen päässyt kirjoituksista (ensimmäinen kevät) läpi, menen tallille.
Yritin muuten aloittaa tuossa vuodenvaihteessa skarppaamisen. Olen täysin kypsynyt karppaamiskeskusteluille, enkä yhtään ymmärrä moista touhua. Olen pahoillani, ,jos joku nyt suuttuu ja hyppii seinille tuon kommentin jälkeen, mutta tosi on, ettei se ole terveellistä. Tässä juuri ja juuri pakkolliset biologian kurssit käytyäni olen päätynyt siihen, että parasta on olla lähtemättä mukaan tämmöisiin hömpötyksiin tai muoti-ilmiöihin.
Eksyin taas vähän aiheesta. Niin, yritin siis aloittaa skarppaamisen. Osaltani ehkä arvostellen karppaamista, osaltani selvitäkseni tiukasta kahdesta ja puolesta kuukaudesta, jonka voin todeta melko täydeksi kalenteria katsellessani. Skarppaus on alkanut aika kehnosti, mutta onhan tässä vielä 357 päivää aikaa skarpata! Muuten en kovin tehnyt uuden vuoden lupauksia. Se vähän jäi, kuten viimevuonnakin.
Voisin nyt vähän skarpata ja hoitaa ainakin sen englanin puheen suunnittelun pois alta. Siispä kynä kauniiseen kätöseen ja käsiksi kirjaan!
En suinkaan käyttänyt viimeistä lomaviikkoani lukemalla ahkerasti rästissä olevia koulujuttuja, tai kertaamalla uusinta- ja korotuskokeita varten. Ei, olen sen sijaan urheillut. Tänäkin aamuna kävin avaamassa hiihtokauden, ja hiihdin viitisen kilometriä. Puoli tuntia sitten tulin neljän kilometrin kävelylenkiltä. Mutta tämä jälkimmäinen oli kyllä vahinko, sillä alunperin tarkoitus oli lähteä vain käymään kirjastolla äidin kaverina, palauttamassa kirjoja.
Nyt on sitten sunnuntai-iltapäivä, ja huomaan, ettei englannin ainetta ole aloitettu, että ylihuomisen puhe on suunnittelematta, matikan testiin on lukematta, korvaavat tehtävät on tekemättä ja vain uskontoa on luettu kokeeseen, jonka päivämäärää en vieläkään tiedä. Ainoat positiiviset asiat, jotka ovat tällä lomalla liipanneet läheltä koulua, olivat yllättävän hyvä saksan numero (itsenäinen) ja Siiranmäen päiväkirjan osto (Valde Hämäläisen sotapäiväkirjaa vuosilta 1941-44).
Aloinkin tuossa pohdiskella, mihinkä sitä nyt pitäisi oikein panostaa. Heikompiin aineisiin koulussa, vai vahvoihin reaaleihin? Vai urheiluun? No, tämä vuosi on ainakin alkanut hyvin liikunnallisesti, ja jatkuu samaa tahtia helmikuun puoleen väliin. Ja sittenhän ne vasta parhaat hiihtosäätkin alkavat... Mutta ennen keväthankia pitää käydä aukaisemassa kilpailukokemus judon saralta ja tunnustella, miltä se yleisurheilu tauon jälkeen taas kisakentillä maistuu.
Aikoinaan olisi pitänyt olla luja ja mennä urheilulukioon. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, ettei uskalla lähestyä ryhmänohjaajaa poissaoloviesteillä, kun niitäkin on erinäisten reissujen takia kertynyt jo jonkin verran. Eikä sairastellakaan uskalla. Onneksi meillä on rento ja mukava ryhmänohjaaja, joka aina vain muistuttaa korvaavien tehtävien hakemisesta. Silti odotan kauhulla edessä olevia kisaviikonlopun takia tulevien poissaolojen ilmoituksia...
Mutta ei tämän ollut tarkoitus olla blogi, jossa kirjoitan vain ongelmista ja valitan motivaatio-ongelmista...
Olen jo pitkään haikaillut takaisin tallille. Tai oikeastaan väliä, jolloin en olisi haikallut, ei ole oikein ollutkaan. Tuntuu vain siltä, että koko ajan on niin kiire, ettei minnekään tallille ehdi. Vaikka oikeasti tässä koko syksyn olisi ollut montakin tilaisuutta ottaa ja piipahtaa moikkaamassa heppoja, tallituttuja ja tallikoiraa. Nyt lupaan itselleni, että kunhan olen päässyt kirjoituksista (ensimmäinen kevät) läpi, menen tallille.
Yritin muuten aloittaa tuossa vuodenvaihteessa skarppaamisen. Olen täysin kypsynyt karppaamiskeskusteluille, enkä yhtään ymmärrä moista touhua. Olen pahoillani, ,jos joku nyt suuttuu ja hyppii seinille tuon kommentin jälkeen, mutta tosi on, ettei se ole terveellistä. Tässä juuri ja juuri pakkolliset biologian kurssit käytyäni olen päätynyt siihen, että parasta on olla lähtemättä mukaan tämmöisiin hömpötyksiin tai muoti-ilmiöihin.
Eksyin taas vähän aiheesta. Niin, yritin siis aloittaa skarppaamisen. Osaltani ehkä arvostellen karppaamista, osaltani selvitäkseni tiukasta kahdesta ja puolesta kuukaudesta, jonka voin todeta melko täydeksi kalenteria katsellessani. Skarppaus on alkanut aika kehnosti, mutta onhan tässä vielä 357 päivää aikaa skarpata! Muuten en kovin tehnyt uuden vuoden lupauksia. Se vähän jäi, kuten viimevuonnakin.
Voisin nyt vähän skarpata ja hoitaa ainakin sen englanin puheen suunnittelun pois alta. Siispä kynä kauniiseen kätöseen ja käsiksi kirjaan!
lauantai 7. tammikuuta 2012
Ajanhermojen koettelua
Hei vaan kaikille.
Yritän näemmä kovasti päästä jälleen ajan hermolle, siitä ties kuinka monennen kerran pudottuani. Innostuin jostain syystä perustamaan blogin, ja tarkoitus kai olisi kirjoitellakin sitä aina välillä. Yllätyin itsekin tästä päähänpistosta. En ole kovinkaan paljon blogeja lukenut, saati sitten koskaan oman blogin perustamista harkinnut, mutta tulipa tämmöinen tempaus tehtyä. Aika jännää. No, ehkä suurin uutuudenviehätys katoaa pian...
Yllätin itseni tänään myös toisella tavalla: hain kesätöitä ensimmäistä kertaa elämässäni virallisella hakulomakkeella, netissä. Jahkailin aikani, painanko "lähetä" -nappia, mutta sitten kun päädyin klikkaamaan, tunne oli aika vinha. Mitäs jos ne ottavatakin yhteyttä? Hui...
Jaa. Mutta ehkä olisi parempi lukea biologiaa, kun kirjoitella tänne. Siispä palaan asiaan myöhemmin.
Yritän näemmä kovasti päästä jälleen ajan hermolle, siitä ties kuinka monennen kerran pudottuani. Innostuin jostain syystä perustamaan blogin, ja tarkoitus kai olisi kirjoitellakin sitä aina välillä. Yllätyin itsekin tästä päähänpistosta. En ole kovinkaan paljon blogeja lukenut, saati sitten koskaan oman blogin perustamista harkinnut, mutta tulipa tämmöinen tempaus tehtyä. Aika jännää. No, ehkä suurin uutuudenviehätys katoaa pian...
Yllätin itseni tänään myös toisella tavalla: hain kesätöitä ensimmäistä kertaa elämässäni virallisella hakulomakkeella, netissä. Jahkailin aikani, painanko "lähetä" -nappia, mutta sitten kun päädyin klikkaamaan, tunne oli aika vinha. Mitäs jos ne ottavatakin yhteyttä? Hui...
Jaa. Mutta ehkä olisi parempi lukea biologiaa, kun kirjoitella tänne. Siispä palaan asiaan myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)