Enpä ole aikoihin kirjoitellut...
Kirjoittamishalut ovat monestakin syystä vähän kuolleet. Suurin syy ovat äikän kirjoitukset: tekstitaitoa piti vääntää vähän reilut neljä tuntia viime perjantaina. Kertauskurssit, niiden kokeet, prelit ynnä muut rustailut yhteen laskettuna tulee aikamoinen pinkka tekstitaidon vastauksia ja esseitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin luovaa kirjoittamista. Sitten kun vielä pitää kirjoittaa silloin, kun ei ole inspiraatiota. Revi siitä sitten ällää tai edes eetä.
Voisin läimiä itseäni korville myös toisen, isomman ja merkittävämmän laiminlyönnin suhteen. En ole käynyt kotisalilla kohta kolmeen kuukauteen, vaikka muualla kyllä olen judonnut. Göteborgia ja Pajulahtea myöten. Kotisalille vain tuntuu olevan vaikeaa palata - taas monesta syystä, joita on tuskin aiheellista alkaa eritellä. Kun kerran lykkää, lykkää myös toisen kerran. Ja taas, ja taas, ja taas... Eniten stressiä aiheuttavat olkapäät, jotka eivät vieläkään tunnu toimivan kunnolla.
Olen jo aikaisemmin kirjoitellut, kuinka olkapäät napsuvat ja kipuilevat. Oireet eivät ole hävinneet minnekään, päinvastoin. Sen vähän, mitä olen kuminauhalla jumpannut, on tuntunut ihan mukavalta, mutta heti kun on yrittänyt punnertaa tai tehdä jotain muuta raskaampaa, on kipu palannut. Olen aina ajatellut, että uchikumeja tehdessä varmasti tuntuisi pahalta. Huomenna kokeilemaan.
Voisin laittaa kaiken, tai ainakin suuren osan kaamosmasennuksen piikkiin, mutta kun Oulussa ei ole kaamosta. Joka tapauksessa aurinko on paistanut todella vähän, ja nyt kun päivät ovat alkaneet pidentyä, olen minäkin ollut pirteämpi. On helpompi tarttua toimeen, kun aurinko paistaa tai on kirkasta. On ihanaa, kun päivä alkaa valjeta jo kahdeksan maissa, eikä hämäräkään laskeudu ennen viittä. Siivouskärpänen on iskenyt jo moneen otteeseen, ja nyt odottelen vain kirpparikaveria, jotta pääsisin eroon isossta laatikollisesta vaatteita ja krääsää.
Pahinta treenittömyydessä on ollut se, että olen koko ajan tiennyt, että dojolla käynti olisi voinut pelastaa viimeiset opiskelut. En ole taas hetkeen tehnyt mitään, mikä olisi nollannut kunnlla ajatukseni kouluasioista. Viimeinen varsinainen koulupäivä oli melkoinen helpotus - tuntui, kun raskas taakka olisi otettu harteilta. Myös viimeinen koepäivä oli upea - kun astelin ulos koulun portista, tunsin oloni vapaaksi. Edes tekstitaidon koe tai englannin kuuntelu painaneet mieltä. Eivätkä oikeastaan vieläkään. Tai tekstitaito painaa, mutta kuuntelu menee omalla painollaan. Tällä hetkellä mietityttää englannin prelin tulos.
Päivärytmikin on ollut treenittömyyden takia aikalailla hukassa. Nyt aion tehdä parannuksen, (niin kamalalta kun tuo kuulostaakin). Lukulomalla rytmitetty elämä varmasti motivoi!
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
maanantai 26. marraskuuta 2012
Irtiotto kannattaa
Hälsningar från Göteborg!
Viikonloppu Ruotsissa judon merkeissä oli mahtava melkein kolmen viikon tatamitauon jälkeen. Nyt tuntuu taas, että voi palata kotisalille ja jatkaa treenailuja kunnlla. Viikonloppu piti sisällään mattopainotteisia treenejä, rentoja matseja ja mukavaa yhdessäoloa. Kielikylpy käsitti ruotsin ja englannin siinä määrin, että kun minulle puhuttiin ruotsiksi, vastasin englanniksi. Tajusin vasta jälkeen päin, että vastasin väärällä kielellä...
Lähdin reissuun pieni jännityksen poikanen vatsassani muljuten. Olkapää jännitti, oma pää jännitti. Kaipa se johtui pitkähköstä tauosta. Leiri oli kuitenkin mitä parhain paluu takaisin judon pariin, sillä se vähäinen tekniikka keskittyi mattoon, eikää pystytekniikoita käyty läpi ollenkaan. Randorikin aloitettiin kevyesti. Mitään ihmeempiä ei sattunut, eikä olkapääkään suuremmin valitellut. Vasta matsissa niskat alkoivat rutista ja olkapää paukkua. Nyt on sitten koko kroppa puuduksissa, eikä pään kääntäminen oikein tunnu luontevalta. Se on sitä judoa!
Vietin koko lauantai-illan kuullen pelkästän ruotsia ja englantia. Illan kielikylpy teki hyvää, sillä aloin ajatella sekaisin ruotsiksi, englanniksi ja suomeksi. Paljon jäi ymmärtämättä tällä vähäisellä kielitaidollani, mutta noloja tilanteita oli silti yllättävän vähän. Sain sitä paitsi suuni auki montakin kertaa, vaikka olenkin arka puhumaan kieliä. Nyt olen aivan innoissani ruotsista, vaikka englantia pitäisi lukea... Jos joskus pääsisi pidemmäksi aikaa ulkomaille, kielitaitokin kohenisi vauhdilla. Tämäkin viikonloppu vaikutti jo paljon!
Uusia tuttavuuksia tuli valtavasti. Aivan mahtavia ihmisiä! Kaikki puhuvat siitä, että on hienoa saada kokoon eri maiden näkövammaisia nuoria. Niin todellakin on! Kun kuulee juttuja toisilta, saa ideoita myös omaan tekemiseen ja toimimiseen.
Ainoa asia, mikä jäi hieman harmittamaan, olivat joulumarkkinat. Ne olisivat olleen Lisebergissä, jonne kertyi matkaa liian paljon siihen aikaan nähden, mitä meille keskustassa oloon jäi. Markkinat jäivät siis väliin, mutta ydinkeskusta tuli ainakin nähtyä. Göteborg on loppuen lopuksi hyvin samanlainen kaupunki kuin Oulu - ensivaikutelma tuli heti moottoritiellä lentokentältä leiripaikalle ajaessa.
Täytyy vielä mainita pari sanaa majoituksesta. Majapaikkamme oli Kvibergs vandrarhem. Hostellitasoinen, mutta erittäin siisti ja kodikas paikka, jossa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan. Pitänee harkita ensi vuonna Cannon Cupiin lähtöä - vaikka vain leirille. Matkailu avartaa!
---
Kohta on joulukuu! Yritän pohtia pääni puhki jotain mukavaa joulukalenteri-ideaa, mutta vielä en ole mitään keksinyt. Vielä muutama päivä aikaa. Ideoita saa heitellä!
Viikonloppu Ruotsissa judon merkeissä oli mahtava melkein kolmen viikon tatamitauon jälkeen. Nyt tuntuu taas, että voi palata kotisalille ja jatkaa treenailuja kunnlla. Viikonloppu piti sisällään mattopainotteisia treenejä, rentoja matseja ja mukavaa yhdessäoloa. Kielikylpy käsitti ruotsin ja englannin siinä määrin, että kun minulle puhuttiin ruotsiksi, vastasin englanniksi. Tajusin vasta jälkeen päin, että vastasin väärällä kielellä...
Lähdin reissuun pieni jännityksen poikanen vatsassani muljuten. Olkapää jännitti, oma pää jännitti. Kaipa se johtui pitkähköstä tauosta. Leiri oli kuitenkin mitä parhain paluu takaisin judon pariin, sillä se vähäinen tekniikka keskittyi mattoon, eikää pystytekniikoita käyty läpi ollenkaan. Randorikin aloitettiin kevyesti. Mitään ihmeempiä ei sattunut, eikä olkapääkään suuremmin valitellut. Vasta matsissa niskat alkoivat rutista ja olkapää paukkua. Nyt on sitten koko kroppa puuduksissa, eikä pään kääntäminen oikein tunnu luontevalta. Se on sitä judoa!
Vietin koko lauantai-illan kuullen pelkästän ruotsia ja englantia. Illan kielikylpy teki hyvää, sillä aloin ajatella sekaisin ruotsiksi, englanniksi ja suomeksi. Paljon jäi ymmärtämättä tällä vähäisellä kielitaidollani, mutta noloja tilanteita oli silti yllättävän vähän. Sain sitä paitsi suuni auki montakin kertaa, vaikka olenkin arka puhumaan kieliä. Nyt olen aivan innoissani ruotsista, vaikka englantia pitäisi lukea... Jos joskus pääsisi pidemmäksi aikaa ulkomaille, kielitaitokin kohenisi vauhdilla. Tämäkin viikonloppu vaikutti jo paljon!
Uusia tuttavuuksia tuli valtavasti. Aivan mahtavia ihmisiä! Kaikki puhuvat siitä, että on hienoa saada kokoon eri maiden näkövammaisia nuoria. Niin todellakin on! Kun kuulee juttuja toisilta, saa ideoita myös omaan tekemiseen ja toimimiseen.
Ainoa asia, mikä jäi hieman harmittamaan, olivat joulumarkkinat. Ne olisivat olleen Lisebergissä, jonne kertyi matkaa liian paljon siihen aikaan nähden, mitä meille keskustassa oloon jäi. Markkinat jäivät siis väliin, mutta ydinkeskusta tuli ainakin nähtyä. Göteborg on loppuen lopuksi hyvin samanlainen kaupunki kuin Oulu - ensivaikutelma tuli heti moottoritiellä lentokentältä leiripaikalle ajaessa.
Täytyy vielä mainita pari sanaa majoituksesta. Majapaikkamme oli Kvibergs vandrarhem. Hostellitasoinen, mutta erittäin siisti ja kodikas paikka, jossa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan. Pitänee harkita ensi vuonna Cannon Cupiin lähtöä - vaikka vain leirille. Matkailu avartaa!
---
Kohta on joulukuu! Yritän pohtia pääni puhki jotain mukavaa joulukalenteri-ideaa, mutta vielä en ole mitään keksinyt. Vielä muutama päivä aikaa. Ideoita saa heitellä!
tiistai 13. marraskuuta 2012
Lattian luutuamista ja lonksuvia olkapäitä
Olin lauantaina pelaamassa maalipallon SM-turnauksessa kokeilevana pelaajana. Joukkueenani oli Näpäjä, ja sijoituksena tässä turnauksena oli kolmas sija. Jännitystä, uusia ihmisiä, vanhoja tuttuja.. Uudestaan!
Jännitys tuli siinä vaiheessa, kun kentäle piti mennä ensimmäisen kerran. Otinkin sitten tyylikkäästi rankkarin, vaikken ollut edes paikalleni päässyt. Niin, ei tietenkään saa koskea laseihin pelin aikana... Heh, no. Lasit painoivat. Päästin maalin ja harmitti. Oikeassa laidassa sitten luutusin kahta ahkerammin. Pelaamiinen alkoi sujua, ja sitä olisi tahtonut lisää.
Toisessa pelissä (kolmannessa, minun toisessa) ei mennyt ihan niin hyvin. Pari palloa pääsi ihan liian helposti maaliin, ja muutenkin kenttä tuntui isolta. Oikea laita ei ole minun paikkani, jos laidasa joudun pelaamaan. Oikealle liukuminen on helpompaa...
Kolmannen pelin peliaikani jäi puoleentoista minuuttiin, mutta pääsin centteriksi. Keskellä peliä voi lukea ihan erillä tavalla kun ladasta ja liikkuakin voi paljon enemmän. Viimeisestä pelistä jäi mahtava fiilis, vaikka jälleen palloja livahti maaliin. Silti haluan päästä pelaamaan lisää ja lisää, ja aloin jo pohdiskella päälajin vaihtoa.
Onneksi meillä on maalipallotreenit täällä Oulussa. Vaikkei sali ole kummoinen, tuntuma peliin säilyy. Kunhan torjumaan mahtuu, tila on tarpeeksi suuri. Tällä hetkellä enemmän vetää maalipallosali kuin tatami, ja olen ehtinyt jo monta kertaa moralisoida, että missä on vika. Silti alan jo olla taipuvainen ajatukseen, että vaihtaisin päälajin, ja antaisin judon hetken hautua. Kuten monet ovat sanoneet: sitä voi harrastaa vanhempanakin. Siltikin vähän arveluttaa.
Maalipallossa on se hyvä puoli, ettei vasen olkapää juurikaan rasitu. Heitän pääsääntöisesti oikealla kädellä, ja vain harvoin vasemmalla. Olkapää kun vieläkin on kipeä, jos sitä venyttää. Pyörittäessä se lonksuu, ja napsahdus käy aina, kun nostaa tai ojentaa kättä. Mikähän siinäkin sitten on, tiedä häntä.
---
Olin eilen sokeainviikon myyjäisissä myymässä leipomuksia. Leivoin sämpylöitä, joululimppuja, mokkapaloja ja Hanna-tädin kakkja. Melkein kaikki meni kaupaksi! Oli mukavaa kuunnella vanhojen tuttujen jutustelua. Oli myös yllättävän mukava tehdä samalla käsitöitä. Innostuin värkkäilemään lankapalloja, sillä niitä on helppo tehdä, eikä tarvitse ajatella silmukkapakoja. Värkkäilin myös lankatonttuja, mutta vasta kolmen yrityksen jälken hoksasin sen tekniikan, jolla ne pitäisi tehdä. En sitten kokeillut, mutta tarkoitus olisi. Lankaa ainakin löytyy - pitää välillä käyttää entisiä pois, että voi ostaa uusia kutomisinnostuksen toivossa.
Rottinkityöt ovat nostalgisia, sillä olen jo pienestä pitäen ollut mukana korityökursseilla. Isäni teki paljon koritöitä, ja tuossa vieressä seisookin hänen tekemänsä keinutuoli. Itsekin olen värkkäillyt jos jonkinnäköistä koria, mutta ne ovat melko karkeatekoisiaa. Katselin myyjäisissä ihastuksissani ammattilaisen tekemiä rottinkitöitä ja sain vaikka mitä joululahjaideoita. Sain myös naurut siitä kun kerroin, että hajotin rottinkisen seinäkellon koneiston nutturallani, joka jäi viisariin kiinni. Viisarit vaihtoon, ja kello toimisi taas.
---
Minulla taitaa olla korvatulehdus. Pää tuntuu irralliselta ja olo on huterahko. Tänä aamuna vasen korva alkoi kevyesti kipuillakin. Tiedossa siis pitkä koulupäivä.
Jännitys tuli siinä vaiheessa, kun kentäle piti mennä ensimmäisen kerran. Otinkin sitten tyylikkäästi rankkarin, vaikken ollut edes paikalleni päässyt. Niin, ei tietenkään saa koskea laseihin pelin aikana... Heh, no. Lasit painoivat. Päästin maalin ja harmitti. Oikeassa laidassa sitten luutusin kahta ahkerammin. Pelaamiinen alkoi sujua, ja sitä olisi tahtonut lisää.
Toisessa pelissä (kolmannessa, minun toisessa) ei mennyt ihan niin hyvin. Pari palloa pääsi ihan liian helposti maaliin, ja muutenkin kenttä tuntui isolta. Oikea laita ei ole minun paikkani, jos laidasa joudun pelaamaan. Oikealle liukuminen on helpompaa...
Kolmannen pelin peliaikani jäi puoleentoista minuuttiin, mutta pääsin centteriksi. Keskellä peliä voi lukea ihan erillä tavalla kun ladasta ja liikkuakin voi paljon enemmän. Viimeisestä pelistä jäi mahtava fiilis, vaikka jälleen palloja livahti maaliin. Silti haluan päästä pelaamaan lisää ja lisää, ja aloin jo pohdiskella päälajin vaihtoa.
Onneksi meillä on maalipallotreenit täällä Oulussa. Vaikkei sali ole kummoinen, tuntuma peliin säilyy. Kunhan torjumaan mahtuu, tila on tarpeeksi suuri. Tällä hetkellä enemmän vetää maalipallosali kuin tatami, ja olen ehtinyt jo monta kertaa moralisoida, että missä on vika. Silti alan jo olla taipuvainen ajatukseen, että vaihtaisin päälajin, ja antaisin judon hetken hautua. Kuten monet ovat sanoneet: sitä voi harrastaa vanhempanakin. Siltikin vähän arveluttaa.
Maalipallossa on se hyvä puoli, ettei vasen olkapää juurikaan rasitu. Heitän pääsääntöisesti oikealla kädellä, ja vain harvoin vasemmalla. Olkapää kun vieläkin on kipeä, jos sitä venyttää. Pyörittäessä se lonksuu, ja napsahdus käy aina, kun nostaa tai ojentaa kättä. Mikähän siinäkin sitten on, tiedä häntä.
---
Olin eilen sokeainviikon myyjäisissä myymässä leipomuksia. Leivoin sämpylöitä, joululimppuja, mokkapaloja ja Hanna-tädin kakkja. Melkein kaikki meni kaupaksi! Oli mukavaa kuunnella vanhojen tuttujen jutustelua. Oli myös yllättävän mukava tehdä samalla käsitöitä. Innostuin värkkäilemään lankapalloja, sillä niitä on helppo tehdä, eikä tarvitse ajatella silmukkapakoja. Värkkäilin myös lankatonttuja, mutta vasta kolmen yrityksen jälken hoksasin sen tekniikan, jolla ne pitäisi tehdä. En sitten kokeillut, mutta tarkoitus olisi. Lankaa ainakin löytyy - pitää välillä käyttää entisiä pois, että voi ostaa uusia kutomisinnostuksen toivossa.
Rottinkityöt ovat nostalgisia, sillä olen jo pienestä pitäen ollut mukana korityökursseilla. Isäni teki paljon koritöitä, ja tuossa vieressä seisookin hänen tekemänsä keinutuoli. Itsekin olen värkkäillyt jos jonkinnäköistä koria, mutta ne ovat melko karkeatekoisiaa. Katselin myyjäisissä ihastuksissani ammattilaisen tekemiä rottinkitöitä ja sain vaikka mitä joululahjaideoita. Sain myös naurut siitä kun kerroin, että hajotin rottinkisen seinäkellon koneiston nutturallani, joka jäi viisariin kiinni. Viisarit vaihtoon, ja kello toimisi taas.
---
Minulla taitaa olla korvatulehdus. Pää tuntuu irralliselta ja olo on huterahko. Tänä aamuna vasen korva alkoi kevyesti kipuillakin. Tiedossa siis pitkä koulupäivä.
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Pyöriikö pallo pimeässä?
Kirjoittelin mainoksen, jonka jaoin mm. oman koulumme seinälle sekä kaupungin nuorisotaloille. Siinä heitettiin haaste: pyöriikö pallo pimeässä? Pyörihän se, mutta eilen paikalla ei ollut kuin meitä näkövammaisia. Mutta oli meitä kuitenkin enemmän kuin ennustetut kaksi.
Sali oli pienempi kuin muistelin, mutta se välttää oikein hyvin tarkoituksiimme. Huomasin, kuinka tärkeää oli päästä kentälle ennen viikonloppun turnausta, sillä pelaaminen oli ruosteessa. Nyt sai tuntumaa palloon ja vähän palautetta huomioitavista asioista esim. omassa torjunnassa. Myöskään kovia palloja ei lauantaina tarvitse säikähtää.
Ainoa ongelma, joka meillä on varusteiden kanssa, on pallopula. Meillä on vain yksi pallo, ja sekin on ikivanha ja jo pelinsä nähnyt. Kyllähän sillä treenata voi, mutta oheistreeniä pallon kanssa ei voida tehdä kunnolla - vuorotellen vain. Myös lisää treenaajia kaivataan, ja tavoitteena olisi saada mukaan myös näkeviä. Jospa seuraavalla kerralla olisi jo enemmän kokeilijoita!
Aloin jo pohdiskella, että mitenhän kalenterini kävisi, jos hakisin maalipallojoukkueeseen, ja judoaisin siihen päälle tavoitteena Rio. Voisi olla hieman täyttä. Tosin, täysi se on nytkin, joten eipä olisi mitään uutta. Judo on edelleen ykköslaji, mutta olen liian innoissani maalipallosta!
Tämä on juuri ongelma: kaikki kiinnostaa, mutta kaikkialle ei ehdi. Urheilusta saisi helposti täysipäiväistä, jos vain voimat ja raha riittäisi. Ei tarvitsisi koulua, töitä tai muuta vapaa-ajan hommia, kaikki mahdolliset urheilulajit riittäisivät. Judon ja maalipallon rinnalle sopisi hiihto, sillä se on kokonaisvaltainen Ulkolaji. Maisemat siis vaihtuisivat, ja saisi raitista ilmaa. Olenkin jo kaavaillut, että hiihdän ensi talvena paljon! Luisteluakin odotan jostain syystä innolla. Vaeltamaankin tahtoisin.
Kun nyt sivusin stressin aihettani priorisointia, voin jatkaa siitä vähän lisää. Katselin tuossa seuraavan jakson lukujärjestystäni, ja olin oikein mielissäni huomatessani, ettei hyppytunteja ole mahdottomasti, ja että päivät ovat jopa ihan järkeviä. Tämä jakso on ollut aivan kamala juuri hypäreiden vuoksi - niitä on liikaa, ja päivät katkeavat niihin ihan tyhmästi. Myöskin tunteja on ensi jaksossa enemmän ja monipuolisemmin - tässä jaksossa kun alun perin oli kolme kurssia englantia. Ei kiitos. Mieluummin jopa matikkaa, kun kolme kurssia englantia!
---
Onpa taas lihakset jumissa. Pahenee vain, kun tässä istuu. Kahtena päivänä kun kävi juoksemassa vähän normaalia kovatempoisemman ja pidemmän lenkin, penikat huutelevat jo olemassaoostaan. Siihen lisättynä kuntosalitreeni (jossa en kyllä kamalasti jalkoja penikoiden takia treenannut), joka näköjään sai lapani niin jumiin, että päätä taas särkee. On se urheilu vaarallista. Tänään siis kolmeksi ja puoleksi tunniksi dojolle!
Sali oli pienempi kuin muistelin, mutta se välttää oikein hyvin tarkoituksiimme. Huomasin, kuinka tärkeää oli päästä kentälle ennen viikonloppun turnausta, sillä pelaaminen oli ruosteessa. Nyt sai tuntumaa palloon ja vähän palautetta huomioitavista asioista esim. omassa torjunnassa. Myöskään kovia palloja ei lauantaina tarvitse säikähtää.
Ainoa ongelma, joka meillä on varusteiden kanssa, on pallopula. Meillä on vain yksi pallo, ja sekin on ikivanha ja jo pelinsä nähnyt. Kyllähän sillä treenata voi, mutta oheistreeniä pallon kanssa ei voida tehdä kunnolla - vuorotellen vain. Myös lisää treenaajia kaivataan, ja tavoitteena olisi saada mukaan myös näkeviä. Jospa seuraavalla kerralla olisi jo enemmän kokeilijoita!
Aloin jo pohdiskella, että mitenhän kalenterini kävisi, jos hakisin maalipallojoukkueeseen, ja judoaisin siihen päälle tavoitteena Rio. Voisi olla hieman täyttä. Tosin, täysi se on nytkin, joten eipä olisi mitään uutta. Judo on edelleen ykköslaji, mutta olen liian innoissani maalipallosta!
Tämä on juuri ongelma: kaikki kiinnostaa, mutta kaikkialle ei ehdi. Urheilusta saisi helposti täysipäiväistä, jos vain voimat ja raha riittäisi. Ei tarvitsisi koulua, töitä tai muuta vapaa-ajan hommia, kaikki mahdolliset urheilulajit riittäisivät. Judon ja maalipallon rinnalle sopisi hiihto, sillä se on kokonaisvaltainen Ulkolaji. Maisemat siis vaihtuisivat, ja saisi raitista ilmaa. Olenkin jo kaavaillut, että hiihdän ensi talvena paljon! Luisteluakin odotan jostain syystä innolla. Vaeltamaankin tahtoisin.
Kun nyt sivusin stressin aihettani priorisointia, voin jatkaa siitä vähän lisää. Katselin tuossa seuraavan jakson lukujärjestystäni, ja olin oikein mielissäni huomatessani, ettei hyppytunteja ole mahdottomasti, ja että päivät ovat jopa ihan järkeviä. Tämä jakso on ollut aivan kamala juuri hypäreiden vuoksi - niitä on liikaa, ja päivät katkeavat niihin ihan tyhmästi. Myöskin tunteja on ensi jaksossa enemmän ja monipuolisemmin - tässä jaksossa kun alun perin oli kolme kurssia englantia. Ei kiitos. Mieluummin jopa matikkaa, kun kolme kurssia englantia!
---
Onpa taas lihakset jumissa. Pahenee vain, kun tässä istuu. Kahtena päivänä kun kävi juoksemassa vähän normaalia kovatempoisemman ja pidemmän lenkin, penikat huutelevat jo olemassaoostaan. Siihen lisättynä kuntosalitreeni (jossa en kyllä kamalasti jalkoja penikoiden takia treenannut), joka näköjään sai lapani niin jumiin, että päätä taas särkee. On se urheilu vaarallista. Tänään siis kolmeksi ja puoleksi tunniksi dojolle!
maanantai 29. lokakuuta 2012
Ohi on vai ohion?
Niin se loma tuli, oli ja meni. Koin männäviikolla monta ahaa-elämystä, muun
muassa sen, että olen kohta asunut puoli vuotta itsekseni. Enkä oikeastaan
silti ole ehtinyt juuri kotona olla... Mihin se puoli vuotta on hurahtanut? Se
on niin pitkä aika, ettei sen luulisi mahtuvan kaapin pohjalle ihan tuosta noin
vain. Mutta niin se on näyttänyt tekevän. Kohta on joulu, sitten pitäisi jo
tietää, mihin hakee. Nimenomaan mihin, ei mitä. Sen tiedän jo.
Lomalla tuli taas koluttua Suomea ristiin rastiin, mutta tällä kertaa vain pituussuunnassa. Pohjoisessa sai nauttia kirpakoista pakkaslenkeistä, kun taas etelässä sai kahlata nilkkojaan myöten lumessa. Jos olisi ollut kunnon talvivaatteet mukana, olisin ollut pää edellä hangessa koko viikonlopun. Mutta kukaan ei kertonut, että lunta sataa niin paljon! Kirkasta kuutakin oli ihana katsella hyvässä seurassa... Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita näkee vähän harvemmin ja yhtä ihana viettää aikaa niiden kanssa, joita näkee vähän enemmän. Ikävä on kaikkia.
Luulisi, että kavereiden kanssa olemisesta saisi voimia arkeen. Minun tapauksessani näin ei ole, vaan koulujutut tahtovat jäädä vähälle hoidolle. Eilenkin tuli kirjoitettua äidinkielen essee iltapuhteena, vaikka aikaa olisi ollut parikin viikkoa. Tässä ei oikein auta uudenvuodenlupaukset eikä porkkanat. PITÄISI VAIN saada itseä niskasta kiinni ja kääntää muistot voimavaraksi.
Viimeviikolla tuli pyörittyä kaupungilla myös itsekseen. Liikun pääkaupunkiseudulla omasta mielestäni jo ihan sujuvasti, eikä ongelmia ole aikoihin ollut. Perjantaina kuitenkin pelotti jostain syystä kauheasti. En tiedä mitä jännitin, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja kaiken lisäksi oli mukavaa sombailla itsekseen. Vaikka porukalla se tietenkin on aina paljon mukavampaa.
Olen alkanut käyttää liikkuessa valkoista keppiä, sillä kyllästyin ainaisiin pitkiin katseisiin ja ärhäköihin huomautuksiin katsoa eteen. Se tuo myös varmuutta liikkumsieen, ja vähentää stressiä huomattavasti. Kepin kanssa kun voi vain mennä, ihmiset joko väistävät tai eivät. Jos eivät, on ainakin selitys, miksi tuli törmäys. Ympäristöönkin voi kiinnittää entistä enemmän huomiota kepin kanssa liikkuessa. Kyllä, tämä kesti. Mutta nyt olen ainakin melkein sujut kepinkäytön kanssa. Tarpeeksi sujut.
Kepin kanssa tulee myös koettua mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. On mukava seurailla ihmisten reaktioita kepinkäyttäjään. Jotkut katselevat ihmeissään, jotkut tuiskivat kaverilleen väistökäskyjä. Jotkut aukaisevat oven leveästi hymyillen, jotkut tulevat tarjoamaan apua pelokkaasti, ääni väristen. Palveluakin saa ihan erillä tavalla kuin ilman keppiä tolloillen. Se on vain pitänyt itse huomata...
Pipari- ja glögikausikin tuli avattua. Siitä innostuneena laitoin tänään talvivalot kirjahyllyyn, ja ihan mukavasti ne valaisevatkin. Jospa sitä selväisi tuosta pitkästä marraskuusta. Joulukuu onkin jo täynnä kynttilänvaloa ja piparin tuoksua, eikä tammikuuta tarvi mennä pitkälle ennenkun aurinko alkaa jo paistaa. Kyllä, kyllä tämä pitkälle ajattelu helpottaa. Ainakin joskus. Toisaalta on aivan kamalaa ajatella kevään hakuja. Tiedän mitä haluan opiskella, mutten tiedä sitä, että missä. Mietinnän alla olevia vaihtoehtoja on tosin vain kaksi, mutta niiden välillä onkin sitä kamalampaa tasapainotella.
Äh. Ja taas loppuu sanottava kesken, vaikka aloittaessa tuntui vielä olevan paljonkin järkevää juteltavaa. Ai niin, saamme varmaan vihdoin maalipallovuoron. Olen ihan innoissani, ja odotan niin sitä ensimmäistä treenikertaa. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin, ja salivuoro varmistuisi.
---
Tämän päivän otsikko muuten liittyy tämän päivän äikän tuntiin, jossa tehtiin kielenhuollon tehtäviä. Onpa kyllä puuduttavaa. Ja tympeää, kun luulee tietävänsä jotain, mutta sitten se onkin väärin. Yhdyssanat ovat se kompastuskivi - kun eteen tulee vähänkin erikoisempi tapasu, lipsahtaa sormi suuhun. Myös tavallisten kanssa pitää käyttää aivotoimintaa: ennen kuin, sillä tavalla, muun muassa... Välillä huomaan naureskelevani muiden yhdyssanavirheille, vaikka omillensakin riittäisi naureskeltavaa.Vuosien jankutus siitä, että 'sydämellinen' kirjoitetaan yhdellä m:llä on muuten mennyt hukkaan! Nykyään sydämeen saa mahtua kaksi ämmää!
Lomalla tuli taas koluttua Suomea ristiin rastiin, mutta tällä kertaa vain pituussuunnassa. Pohjoisessa sai nauttia kirpakoista pakkaslenkeistä, kun taas etelässä sai kahlata nilkkojaan myöten lumessa. Jos olisi ollut kunnon talvivaatteet mukana, olisin ollut pää edellä hangessa koko viikonlopun. Mutta kukaan ei kertonut, että lunta sataa niin paljon! Kirkasta kuutakin oli ihana katsella hyvässä seurassa... Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita näkee vähän harvemmin ja yhtä ihana viettää aikaa niiden kanssa, joita näkee vähän enemmän. Ikävä on kaikkia.
Luulisi, että kavereiden kanssa olemisesta saisi voimia arkeen. Minun tapauksessani näin ei ole, vaan koulujutut tahtovat jäädä vähälle hoidolle. Eilenkin tuli kirjoitettua äidinkielen essee iltapuhteena, vaikka aikaa olisi ollut parikin viikkoa. Tässä ei oikein auta uudenvuodenlupaukset eikä porkkanat. PITÄISI VAIN saada itseä niskasta kiinni ja kääntää muistot voimavaraksi.
Viimeviikolla tuli pyörittyä kaupungilla myös itsekseen. Liikun pääkaupunkiseudulla omasta mielestäni jo ihan sujuvasti, eikä ongelmia ole aikoihin ollut. Perjantaina kuitenkin pelotti jostain syystä kauheasti. En tiedä mitä jännitin, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja kaiken lisäksi oli mukavaa sombailla itsekseen. Vaikka porukalla se tietenkin on aina paljon mukavampaa.
Olen alkanut käyttää liikkuessa valkoista keppiä, sillä kyllästyin ainaisiin pitkiin katseisiin ja ärhäköihin huomautuksiin katsoa eteen. Se tuo myös varmuutta liikkumsieen, ja vähentää stressiä huomattavasti. Kepin kanssa kun voi vain mennä, ihmiset joko väistävät tai eivät. Jos eivät, on ainakin selitys, miksi tuli törmäys. Ympäristöönkin voi kiinnittää entistä enemmän huomiota kepin kanssa liikkuessa. Kyllä, tämä kesti. Mutta nyt olen ainakin melkein sujut kepinkäytön kanssa. Tarpeeksi sujut.
Kepin kanssa tulee myös koettua mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. On mukava seurailla ihmisten reaktioita kepinkäyttäjään. Jotkut katselevat ihmeissään, jotkut tuiskivat kaverilleen väistökäskyjä. Jotkut aukaisevat oven leveästi hymyillen, jotkut tulevat tarjoamaan apua pelokkaasti, ääni väristen. Palveluakin saa ihan erillä tavalla kuin ilman keppiä tolloillen. Se on vain pitänyt itse huomata...
Pipari- ja glögikausikin tuli avattua. Siitä innostuneena laitoin tänään talvivalot kirjahyllyyn, ja ihan mukavasti ne valaisevatkin. Jospa sitä selväisi tuosta pitkästä marraskuusta. Joulukuu onkin jo täynnä kynttilänvaloa ja piparin tuoksua, eikä tammikuuta tarvi mennä pitkälle ennenkun aurinko alkaa jo paistaa. Kyllä, kyllä tämä pitkälle ajattelu helpottaa. Ainakin joskus. Toisaalta on aivan kamalaa ajatella kevään hakuja. Tiedän mitä haluan opiskella, mutten tiedä sitä, että missä. Mietinnän alla olevia vaihtoehtoja on tosin vain kaksi, mutta niiden välillä onkin sitä kamalampaa tasapainotella.
Äh. Ja taas loppuu sanottava kesken, vaikka aloittaessa tuntui vielä olevan paljonkin järkevää juteltavaa. Ai niin, saamme varmaan vihdoin maalipallovuoron. Olen ihan innoissani, ja odotan niin sitä ensimmäistä treenikertaa. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin, ja salivuoro varmistuisi.
---
Tämän päivän otsikko muuten liittyy tämän päivän äikän tuntiin, jossa tehtiin kielenhuollon tehtäviä. Onpa kyllä puuduttavaa. Ja tympeää, kun luulee tietävänsä jotain, mutta sitten se onkin väärin. Yhdyssanat ovat se kompastuskivi - kun eteen tulee vähänkin erikoisempi tapasu, lipsahtaa sormi suuhun. Myös tavallisten kanssa pitää käyttää aivotoimintaa: ennen kuin, sillä tavalla, muun muassa... Välillä huomaan naureskelevani muiden yhdyssanavirheille, vaikka omillensakin riittäisi naureskeltavaa.Vuosien jankutus siitä, että 'sydämellinen' kirjoitetaan yhdellä m:llä on muuten mennyt hukkaan! Nykyään sydämeen saa mahtua kaksi ämmää!
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Nyyhkyn-nyytä, ritareita ja lohikäärmeitä
Viimeviikonloppu sai taas 'hetkellisen helpotuksen eksistentiaalisesta ahdituksesta'. (tämän opin, kun katsoin Happy Feet 2:sen kaverin veljen kummitädin tyttären... no joka tapauksessa yhden aivan ihanan kuusivuotiaan kanssa). Kyseessä oli siis nuorisofoorumi, aiheena USA.
Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.
Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.
No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.
Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.
Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.
---
Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.
Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?
---
Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!
Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.
Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.
No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.
Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.
Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.
---
Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.
Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?
---
Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Kansalaisaktiivisuutta ja korinttilaisia pylväitä
Äidinkielen esseen aiheena on kansalaisaktiivisuus. "Hieman" laaja
aihe, josta ei todellakaan yhdeltä istumalta saa aikaan kokonaista esseetä. Nyt
viikon päässä muhineena sana alkaa pikkuhiljaa saada erilaisia sävyjä,
näkökulmia ja sisältöjä.
Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.
Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...
Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.
Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?
Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.
---
Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.
Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.
Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.
Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.
Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.
Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...
Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.
Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?
Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.
---
Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.
Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.
Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.
Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)