Ohi on vai ohion?

Niin se loma tuli, oli ja meni. Koin männäviikolla monta ahaa-elämystä, muun muassa sen, että olen kohta asunut puoli vuotta itsekseni. Enkä oikeastaan silti ole ehtinyt juuri kotona olla... Mihin se puoli vuotta on hurahtanut? Se on niin pitkä aika, ettei sen luulisi mahtuvan kaapin pohjalle ihan tuosta noin vain. Mutta niin se on näyttänyt tekevän. Kohta on joulu, sitten pitäisi jo tietää, mihin hakee. Nimenomaan mihin, ei mitä. Sen tiedän jo.

Lomalla tuli taas koluttua Suomea ristiin rastiin, mutta tällä kertaa vain pituussuunnassa. Pohjoisessa sai nauttia kirpakoista pakkaslenkeistä, kun taas etelässä sai kahlata nilkkojaan myöten lumessa. Jos olisi ollut kunnon talvivaatteet mukana, olisin ollut pää edellä hangessa koko viikonlopun. Mutta kukaan ei kertonut, että lunta sataa niin paljon! Kirkasta kuutakin oli ihana katsella hyvässä seurassa... Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita näkee vähän harvemmin ja yhtä ihana viettää aikaa niiden kanssa, joita näkee vähän enemmän. Ikävä on kaikkia.

Luulisi, että kavereiden kanssa olemisesta saisi voimia arkeen. Minun tapauksessani näin ei ole, vaan koulujutut tahtovat jäädä vähälle hoidolle. Eilenkin tuli kirjoitettua äidinkielen essee iltapuhteena, vaikka aikaa olisi ollut parikin viikkoa. Tässä ei oikein auta uudenvuodenlupaukset eikä porkkanat. PITÄISI VAIN saada itseä niskasta kiinni ja kääntää muistot voimavaraksi.

Viimeviikolla tuli pyörittyä kaupungilla myös itsekseen. Liikun pääkaupunkiseudulla omasta mielestäni jo ihan sujuvasti, eikä ongelmia ole aikoihin ollut. Perjantaina kuitenkin pelotti jostain syystä kauheasti. En tiedä mitä jännitin, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja kaiken lisäksi oli mukavaa sombailla itsekseen. Vaikka porukalla se tietenkin on aina paljon mukavampaa.

Olen alkanut käyttää liikkuessa valkoista keppiä, sillä kyllästyin ainaisiin pitkiin katseisiin ja ärhäköihin huomautuksiin katsoa eteen. Se tuo myös varmuutta liikkumsieen, ja vähentää stressiä huomattavasti. Kepin kanssa kun voi vain mennä, ihmiset joko väistävät tai eivät. Jos eivät, on ainakin selitys, miksi tuli törmäys. Ympäristöönkin voi kiinnittää entistä enemmän huomiota kepin kanssa liikkuessa. Kyllä, tämä kesti. Mutta nyt olen ainakin melkein sujut kepinkäytön kanssa. Tarpeeksi sujut.

Kepin kanssa tulee myös koettua mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. On mukava seurailla ihmisten reaktioita kepinkäyttäjään. Jotkut katselevat ihmeissään, jotkut tuiskivat kaverilleen väistökäskyjä. Jotkut aukaisevat oven leveästi hymyillen, jotkut tulevat tarjoamaan apua pelokkaasti, ääni väristen. Palveluakin saa ihan erillä tavalla kuin ilman keppiä tolloillen. Se on vain pitänyt itse huomata...

Pipari- ja glögikausikin tuli avattua. Siitä innostuneena laitoin tänään talvivalot kirjahyllyyn, ja ihan mukavasti ne valaisevatkin. Jospa sitä selväisi tuosta pitkästä marraskuusta. Joulukuu onkin jo täynnä kynttilänvaloa ja piparin tuoksua, eikä tammikuuta tarvi mennä pitkälle ennenkun aurinko alkaa jo paistaa. Kyllä, kyllä tämä pitkälle ajattelu helpottaa. Ainakin joskus. Toisaalta on aivan kamalaa ajatella kevään hakuja. Tiedän mitä haluan opiskella, mutten tiedä sitä, että missä. Mietinnän alla olevia vaihtoehtoja on tosin vain kaksi, mutta niiden välillä onkin sitä kamalampaa tasapainotella.


Äh. Ja taas loppuu sanottava kesken, vaikka aloittaessa tuntui vielä olevan paljonkin järkevää juteltavaa. Ai niin, saamme varmaan vihdoin maalipallovuoron. Olen ihan innoissani, ja odotan niin sitä ensimmäistä treenikertaa. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin, ja salivuoro varmistuisi.

---

Tämän päivän otsikko muuten liittyy tämän päivän äikän tuntiin, jossa tehtiin kielenhuollon tehtäviä. Onpa kyllä puuduttavaa. Ja tympeää, kun luulee tietävänsä jotain, mutta sitten se onkin väärin. Yhdyssanat ovat se kompastuskivi - kun eteen tulee vähänkin erikoisempi tapasu, lipsahtaa sormi suuhun. Myös tavallisten kanssa pitää käyttää aivotoimintaa: ennen kuin, sillä tavalla, muun muassa... Välillä huomaan naureskelevani muiden yhdyssanavirheille, vaikka omillensakin riittäisi naureskeltavaa.Vuosien jankutus siitä, että 'sydämellinen' kirjoitetaan yhdellä m:llä on muuten mennyt hukkaan! Nykyään sydämeen saa mahtua kaksi ämmää!

Nyyhkyn-nyytä, ritareita ja lohikäärmeitä

Viimeviikonloppu sai taas 'hetkellisen helpotuksen eksistentiaalisesta ahdituksesta'. (tämän opin, kun katsoin Happy Feet 2:sen kaverin veljen kummitädin tyttären...  no joka tapauksessa yhden aivan ihanan kuusivuotiaan kanssa). Kyseessä oli siis nuorisofoorumi, aiheena USA.

Nuorisofoorumiin kokoontui taas mukava porukka viettämään aikaa yhdessä halloweenin ja USA:n merkeissä. Lauantaina nähtiin erilaisia muumioita ja jos jonkinnäköistä batmania, pirua, gansteria ja merirosvoa. Saatiin myös tietää, missä ovat Rio Grande ja Golden Gate Bridge, ja ettei Philadelphia todellakaan sijaitse "mannerlaattojen välissä, eikä sen takia voi tuhoutua!" Ollaanpa nyt kahtakymmentä tietovisakysymystä viisaampia. Mutta hei, se nyt sentään pitää tietää, milloin Yhdysvallat itsenäistyi, missä Kennedy murhattiin ja kenen muistopäivää vietetään tammikuun kolmas maanantai. Ja se joku ei ole Kolumbus.

Oli ihana nähdä kavereita. Aika livahti nopeasti, ja vaikka tuntui, että vastahan sitä istui sen viisi tuntia bussissa, piti se istua jälleen. Huomasin kuitenkin, että se on oikein tervetullutta vaihtelua ainaiselle junamatkustukselle. Sitäpaitsi nukuin molempiin suuntiin reilusti yli puolet matkasta.

No, se siitä viikonlopusta. Se tuli, oli ja meni. Nyt on taas harmaa arki, keskiviikko, ja vielä kaksi "rankkaa" koulupäivää ennen syyslomaa. Siis huomennahan on jopa yksi tunti... Mutta nämä koulun jälkeiset ajat kotona matelevat. Tuntuu taas, että seinät kaatuvat niskaan. On oikeasti mukavaa, kun kukaan ei hästää edestakaisin tai pidä meteliä, mutta yksin omien ajatusten kanssa on hetkittäin todella raskasta asua. Kynttilät vain pahentavat asioita, samoin villasukat ja hyvä kirja. Käänteispsykologiaa.

Viikonloppuna foorumissa katsottiin kuvailutulkattuna Mamma mia! -elokuva. En ennen ollut nähnyt sitä, kuullut vain hehkutusta. Eikä sitä turhaan ole hehkutettu: se oli mahtava! Juuri tuollaisista elokuvista pidän: sopivasti huumoria ja kyyneleitä. Vaikka toisaalta, ABBA-faniuteni heräsi. Kun oin tarhassa, pidimme tanssiesityksiä Mamma mia -kappaleen tahdissa. Muistan vielä aloituksen: eteen, kaks, kol, läps, taakse, kaks, kol, läps.

Elokuvan aikana kyyneleitä aiheuttivat Chiquitita, Lay all your love on me ja The winner takes it all. Että osaakin. Myös Take a chance of me sai aikaan kylmiä väreitä, mutta hyvässä mielessä. Voi ABBA, voi nostalgia. Nyt kun kuuntelen näitä biisejä, saan jatkuvasti pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmista ja purra hammasta. Että kiitos vaan ABBA ja Mamma mia.

---

Kun viimeksi juttelin tolpista, puhun nyt ritareista. Jokaisella pitäisi olla oma ritari, joka pelastaisi päivän juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, mutta kun sitä myös eniten tarvitsee. Ritari on myös turvallinen ja luotettava, aina valmis auttamaan. Ritarit karkoittavat pimeän pelotukset pois nurkista, pelottelvat möröt pois sängyn alta ja vartioivat unta. Ritarit kulkevat koko ajan vierellä ja ovat valmiita ottamaan kädestä, jos tilanne sitä vaatii.

Vaikka minulla on niin tukipylväitä kuin Ritarikin, on vaikeaa tarpoa eteenpäin. Välimatkat ovat suuret ja viikonlopussa vain kaksi päivää. Arki vetää mukanaan, ja kohta on jo joulu... Mihin tämä aika menee, eikä silti ehdi tehdä tarpeeksi? Miksi ei voi viettää aikaa niiden kanssa, joita oikeasti tarvitsee?

---

Ai joo ja se lohikäärme. Sillä viittaan kirjaan, jota luen. Se on fantasiasarjan toinen osa: George R. R. Martinin Kuninkaiden koitos. Ensimmäinen kirja on Valtaistuinpeli. Sarja taas Tulen ja jään laulu. Suosittelen kaikille fantasia-ihmisille! Paikoin sekavaa ja aika paljon monarkioiden välistä politiikkaa, mutta silti tempaisee mukaansa!

Kansalaisaktiivisuutta ja korinttilaisia pylväitä

Äidinkielen esseen aiheena on kansalaisaktiivisuus. "Hieman" laaja aihe, josta ei todellakaan yhdeltä istumalta saa aikaan kokonaista esseetä. Nyt viikon päässä muhineena sana alkaa pikkuhiljaa saada erilaisia sävyjä, näkökulmia ja sisältöjä.

Yllätin itseni bongaamalla yhdeksi näkökulmaksi historian. Tunnilla istuessani jäin pohtimaan, kuinka sitä osaakin nykyään ajatella asioita laajemmalta kannalta kuin ennen - näkökulmia vaihdellen ja asioita yhdistellen. Tiukan paikan tullen voi kirjoittaa esseen otsikosta kuin otsikosta, vaikkei teksti itsessään niin kovin paljoa otsikkoa käsittelisikään. Näkökulmia kun on niin paljon.

Joka tapauksessa, esseeni alkaa olla siinä vaiheessa, että sitä voisi alkaa kirjoittaa. Ainakin pohjustusta on tehty paljon, eikä tekstin määrästä pitäisi tulla puutetta. Aiheen rajaus vain on kysymysmerkkinä: miten saada aikaan tiukka paketti, jossa punainen lanka säilyy, eikä teksti mene jaaritteluksi. Yleensä kun vaikeissa aiheissa teksti juuri tuppaa sivuamaan aihetta ja pahasti...

Olen tässä vuosien varrella seurannut enemmän tai vähemmän, yleensä vähemmän, mielenkiinnolla järjestötoimintaa ja sen mukanaan tuomia vaikeuksia, mahdollisuuksia ja kontakteja. Tiedot järjestömaailmassa leviävät kulovalkean tavoin, ja parikin yhteystietoa riittää saamaan aikaan lumipallo-efektin, jonka ansiosta pienikin info saavuttaa suuren määrän ihmisiä. Vaikken ole niin kovin innoissani järjestömaailmaan sekautumisesta, olen siinä mukana joka tapauksessa. Tällä viikolla se osoittautui hyvin hyödylliseksi, sillä olen saanut idean, jonka toteuttaminen olisi juuri nyt mahdollista.

Idea sai nopeasti tuulta purjeisiinsa parin mailin avulla. Sain monen ihmisen innostumaan, ja kehittelyprosessi on lähtenyt vauhdilla liikkeelle. Samalla sain aiheen kansalaisaktiivisuus-esseeseeni. Aktiivisuutta on todellakin monenlaista, sanahirviö vaan taas iskee kimppuun, ja saa lukijan heti alussa takajaloilleen. Mikä kansalaisaktiivisuus?

Monet asiat niputtuvat yhteen. Ideasta sain esseen, esseestä saan lisää näkökulmia ideaan, ideasta saan tekemistä ja aivojumppaa ensikeväälle. Ensi keväänä saan toivon mukaan monen ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja katsomaan opiskelua toiselta näkökulmalta. Mitä jos ei näe? Miten voi lukea kirjoja? Miten voi tehdä läksyt? Miten saa kaiken infon ilmoitustauluilta? Miten pärjää liikunnantunnilla? Miten auttaa näkövammaista kaveria? Miten ottaa näkövammainen mukaan porukkaan? Millainen kaveri näkövammainen on? Mitä eroa näkövammaisen nuoren arjessa on muihin verrattuna? Kun edes tietäisi, mitä näkevät meistä näkövammaisista ajattelevat, ja mitä asioita ihmettelevät.

---

Korinttilaiset pylväät nyt sitten tulivat mieleen vain vertauskuvana. Kun kerta historiasta aloin kirjoittaa, olkoon läheisten ihmisten metafora sitten korinttilaiset tolpat. Ai miksikö? No, korinttilaiset pylväät ovat niitä hienoimpia keskiajan pylväitä. Vaikka ne ovat koristeellisia ja hienoja, on niillä myös suuri merkitys: nehän kannattelevat hartioillaan suurta rakennuksen painoa.

Viimeaikoina on taas tullut huomattua, kuinka paljon tarvitseekaan niitä läheisiä ihmisiä. Kun itse ei jaksa, on aina joku, jonka puoleen kääntyä. Yhdessä asiaa väännellessä löytyy aina jokin positiivinen puoli, joka muuttaa asiat helpommiksi. Pylväät voi ajatella niin etappeina kun tukipilareinakin - molemmat auttavat saavuttamaan päämäärän, mikä se sitten ikinä onkaan.

Joskus kun epäilee itseään ja kykyjään, on todella mieltä ylentävää kuulla, että on jollekin tärkeä, ja että joku arvostaa sellaisena kun on. Se kannustaa eteenpäin ja tuo itsevarmuuden takaisin. Sillä energialla pötkii jo pitkälle, ja kun seuraavan kerran taas väsyy, on taas edessä korinttilainen pylväs, johon voi pysähtyä nojaamaan.

Haaste: kertokaa läheisillenne, kuinka paljon välitätte heistä. Hekin ansaitsevat hyvän mielen olemassaolostaan, ja ehkä siten jaksavat jatkaa tukipilarin virkaansa.

Aamutreenin tuiskeessa

Nyt on suuremmat stressaukset ohi: syksyn kirjoitusurakka on takana! Kirjoitin siis uskonnon (uusinta viimekeväältä), ruotsin ja historian. Jopa ruotsi tuntui menevän kohtuullisesti, mutta historian kanssa sai takuta kunnolla. Istuin tentissä varttia vaille kuusi tuntia, ja sain aikaiseksi vain raapaisun.

No, nyt  se on kuitenkin ohi, eikä auta kuin toivoa, että sensorit on hyvällä tuulella. Nyt on jäljellä enää koeviikko, joka alkoi jo äikän kirjallisuushistorian kokeella ja esseellä. Nyt matikan tehtävien ääressä pähkiessä, että on ne vaan fiksuja olleet ne jotkut matikan professoorit...

Joka tapauksessa, on mahtavaa, kun voi taas hengittää vapaammin. Koko syksyn vaivanneet lapakivut putosvat 95 %, eikä kivun piikkiin voi enää laittaa treenaamattomuutta. Sitä paitsi, nyt on paljon mukavampi mennä treeneihin kun tietää, että kotia tullessa ei ole pää kipeä. Hartioitakin kärsii pyöritellä. On ihanaa, kun voin taas aloittaa aamutreenien tekemisen. On mukava, kun saa lihakset lämpimäksi ja vetreiksi heti aamusta. Sitten on mukavampi jatkaa päivää kun tietää, että ainakin jotain on tehnyt.

Kävin tiistaina pitkästä aikaa kuntosalilla. Heti alussa tekeminen tuntui nihkeältä: lämmitellessäkään kun ei tullut lämmin. Kun aloitin ensimmäisen sarjan, ehdin tehdä vain pari toistoa, kun hapotus alkoi. Oli sitten pakko tehdä minimipainoilla lyhyttä sarjaa. Sekin jo tuntui, ja ihmettelin jo, mistä on kyse. Nyt kuitenkin voi tehdä jo normaalia aamutreeniä, eikä tiistaisesta ole jälkeäkään. Olen sitten järkeillyt, että se oli se lihasten herättely, jota tähän tarvittiinkin. Toisaalta paikat ei sitten olleet jumissa seuraavana päivänä, että treenin keveys kyllä näkyi..

Muunkin kuin aamutreenien suhteen voi taas aloittaa normaalin päivärytmin. Treeneissä käynti on ollut enemmän tai vähemmän satunnaista, mutta nyt säännöllinen treenaus taas alkaa. Vielä kun voi, pitää herätellä juoksukunto ja selvittää, mistä lonkkakivut tulevat. Olen nyt (taas) innostunut pyöräilystä, mutta tandemi ei ole oikein syyskunnossa. Sitä pitäisi vähän fiksailla, että sillä kehtaisi alkaa ajella enemmänkin kun treenimatkoja. Mutta sekin on jo mahtava juttu: 9km sinne ja sama takaisin on mahtava verryttely- ja palauttelu treenien ohella!

Oikein hämmästyin kun huomasin, kuinka sitä vapautui kirjoitusten jälkeen. Ruotsin tentin jälkeen olin intoa täynnä ja sain sinä viikonloppuna aikaan vaikka mitä. Historian tentin jälkeen ei sitten ollutkaan enää niin virkeä olo: päänsärky veti fiilikset maahan, eikä helpotus ollut niin suuri. Nyt taas tuntuu aivan mahtavalta: viikonloppu on edessä, on aikaa lukea alkuviikon tentteihin ja pääsee taas reissuun! Ja kohta alkaa taas uusi jakso, ja sitten ollaankin jo voiton puolella.

Yksittäinenkin asia voi vaikuttaa näemmä yllättävän paljon kaikkeen tekemiseen. Muutenkin tässä on taas kaikki vähän huonolla hoidolla: pitää ottaa nyt itseä niskasta kiinni ja kehittää rutiinit. Tavoitteiden asettaminen on edessä, ja ne pitäisi osata asettaa järkevästi.

Intouduin kirjoittamaan tätä lihakset lämpiminä, mutta nyt kun ehti viiletä, ei enää kirjoittaminenkaan suju. Äsken oli vielä paljon asiaa, mutta nyt sanavarastot ehtyivät... No, seuraavalla kerralla lisää. Treeni-into on kuitenkin taas löytynyt!

Motivaatiota etsimässä

Kyllä, nyt pitäisi könöttää uskonnon,- historian,- ja ruotsin kirjat levällään ja päntätä kuin viimeistä päivää. Silti päädyin kirjoittamaan blogia ja lietsomaan itseeni treeni-intoa selailemalla judoon liittyviä sivustoja netissä. Mistä löytää motivaatio viimeiseen rutistukseen?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä jää jotain viimetippaan, tai että motivaatio löytyy juurikin silloin viimeisenä iltana. Tiedän, että se harmittaa jälkeen päin suunnattomasti, mutta silloin auttaa vain syyttää itseään ja hakata päätä seinään. Olen monesti miettinyt, että mistä sen motivaation saisi hankittua, kun minkäänlaiset porkkanat kun eivät tahdo auttaa. Minua kun ei ikinä ole oikein motivoitu - siis mitenkään muuten kuin kannustavalla asenteella. Joka tietenkin on ihan oikein.

Omatuntoni ankaran koputtelun hillitsemiseksi hunteerailin, että jos löytäisin viimevuotisen paloni judoa kohtaan, löytäisin vielä voimaa lukemisiin. Tiedän kipinän kytevän, mutta jokin on himmentänyt sen paloa. Liekkö tämä stressi ja elämänmuutokset - tiedä häntä. Aina voi pohtia ja spekuloida.

Kun kirjat eivät houkuta, olen kaivellut netistä vanhoja ylioppilaskokeita. Niiden lueskelu ei kumminkaan ole ollut kovin antoisaa - vaikeiden kysymysten edessä paineet vain kasvavat. Mitä jos nytkin sattuu sellaiset kysymykset, joihin ei kertakaikkiaan osaa vastata? Ristiriitainen olo kirjoituksiin asennoitumisesta syö miestä, eikun naista. Toisaalta ei jaksa ottaa paineita, mutta toisaalta epäonnistuminen pelottaa. Mutta silloinhan ei tietenkään auta itku markkinoilla, kun on tällä tavalla valmistautunut...

Treenihaluttomuuteen saattaa stressin ohella vaikuttaa myös lapakivut, reistaileva lonkka ja naksuvat olkapäät. Vasen olkapää on vieläkin arka elokuun alussa olleesta leiristä - silloin epävirallinen diagnoosi oli hauisjänteen joku. Ärtynyt se ainakin oli. Vieläkin käden pyörittäminen etukauta ylös sattuu, ja samalla olkapää pitää kamalaa pauketta. Kuten myös toinen - hartioitakaan ei auta pyöritellä, kun kipu lavoista siirtyy päähän. Ehkä olisi aihetta kömpiä hierojan pöydälle tai fysioterapeutille laadituttamaan huoltava lihaskunto-ohjelma. Se vain on jäänyt, kun tahtoo ajatella, että "Kyllä se tästä, kunhan alkaa käydä treeneissä säännöllisesti. Ennenkin judo on lapoihin auttanut..."

Keskittymiskykyä ei tahdo löytyä. Ajatukset harhailevat milloin mihinkin, ja kun vaikkapa uskonnon lukemisen aloittaa, ajattelee kohta, että ruotsia sitä nyt enemmän pitäisi. Ja historiaa, kun uskonnon jälkeen on vain viikko aikaa. Ja tutkielma pitäisi tehdä. Mutta kun toisaalta sitä uskontoakin pitäisi, kun se on ensimmäisenä edessä.. Niih, priorisointia kai sitä pitäisi tässä harjoitella. Mutta kun lenkillekin tahtoisi, kun ulkona on niin hyvä ilma. Mutta lenkillä ollessa sitten koko ajan hötkyilee lukuja - ainakin omatunto kolkutelee.

Kahden viikon päästä kaikki yo-tentit syksyltä ovat ohi, samoin kuin suurin osa ensimmäisen jakson koeviikkoa. Kaksi viikkoa hurahtaa mielettömän nopeasti, eikä olisi kummoinen juttu rutistaa NYT.. Treenata ehtii myöhemmin, ylppärit ovat vain kerran elämässä. Paitsi että kolmessa osassa. On se niin vaikeaa...

---

Kävin piipahtamassa Lontoossa 10 päivää tuossa elo-syyskuun vaihteessa. "Isolla kirkolla" (kuten kaverini isä sanoisi) oli paralympialaiset, joita tietysti käytiin katsomassa ja fiilistelemässä. Hienointa oli olla judoareenalla, jossa sai kiljua kurkku suorana suomalaisjudokalle ja esikuvalleni, joka tuli hienosti neljänneksi. Aquatic-centerissäkin tuli vietettyä aikaa, uinteja katsoen.

Muitakin lajeja olisi voinut käydä katsomassa, mutta liput oli melko kiitettävästi loppuunmyyty. Maalipallomiesten finaalia olisi ollut hieno olla katsomassa - sieltä kun tuli kultaa. Muutenkin suomalaisilla meni loistavasti - hienoja mitalli- ja pistesijoja tuli ropisemalla!

Ehdittiin sitä muutakin tehdä kuin pyöriä OlympicParkissa ja Westfieldin ostoskeskuksessa. Leicester Square tuli jälleen koluttua, ja sieltä löytyi aivan taivaallinen kahvila-ravintola. Suosittelen Fioria kaikille Lontoossa matkaajille! Tower Bridge, Buckinghamin palatsi, Hyde Park, Green Park, London Bridge, Piccadilly Circus, Big Ben ja Oxford Street olivat yhä paikoillaan - samoin kuin Apollo Victoria teatre Victoralla, jossa kävimme katsomassa Wicked-musikaalin. Kyllä ne britit osaavat - oli taas hieno meininki siellä X-rivillä...

Lontoo on ihana kaupunki. Se näytti taas parastaan sekä säiden (koko aika yli 15 astetta lämmintä, monena päivänä varmasti lähemmäs +25) että kisajärjestelyjen ja toimivan joukkoliikenteen (lähinnä metrot tuli koluttua, ja voin muuten kertoa että perusteellisesti...) osalta. Britit ovat ystävällisiä ja ottavat näkkärit huomioon - tulipa käytettyä valkoista keppiä, kun sitä kerran osattiin väistää. Ei vaan Suomessa porukka lakoa edestä, kun kepittelijä tulee vastaan. Ottakaahan mallia, suomalaiset. Apuakin sai vaikkei edes pyytänyt.

Matka ei tietenkään olisi ollut matka eikä mikään ilman loistavaa matkaseuraa, jonka kanssa lähtisin reissuun vaikka uudestaankin - jos minut huolitaan mukaan. Viimesyksyisestä opintomatkasta muodostunut Lontoo-kuva syveni, vaikka aika pitkälti samoissa paikoissa pyörittiinkin. Vahdinvaihto nähtiin tällä kertaa, ja se oli kyllä näkemisen arvoista!

Arki alkoi tuoden lupaukset tullessaan

Nyt son taas alkanut, koulu. Eilen käytiin lähinnä näyttämässä naamaa, mutta tänään alkaa jo totinen opiskelu. Kesä on lopullisesti ohi, mutta ulkona senkun aurinko paistaa ja lämpötila kohoaa koko ajan... Kun edes voitaisiin opiskella ulkosalla.

Kesä '12 oli täynnä jos jonkinmoista aktiviteettia. Eninmäkseen reissasin ja tein töitä: töiden painottuessa alku- ja reissailun loppukesään. Vaikka olo oli välillä sekava ja hektinen, ehti lomalla silti rentoutua ja lepuuttaa aivoja liiemmiltä ajatteluilta... Ehkä (taas) liikaakin. Mutta nyt jokatapauksessa on virkeä olo, ja on mukava palata säännölliseen päivärytmiin kouluineen ja urheiluineen.

Eilen tosiaan alkoivat myös säännölliset kilpatreenit. Treenien määrä elää vielä tässä tämän kuukauden - kaikia treeniaikoja kun ei vielä ole tiedossa. Kumminkin treenimäärä lisääntyy, ja nyt on tosissaan aloitettava urheilijan arki, jos kehitystä mielii nähdä. Paljon on taas tullut tehtyä lupauksia, joista olen Luvannut pitää kynsin ja hampain kiinni. Haasteeksi muodostuu siis ylioppilaskirjoitusten, urheilun ja koulun yleensä yhteensovittaminen. Ja pitäisi sitä muutenkin treenata kun käydä tatamilla - ja töitäkin olisi aina välillä. Kiire syksy siis tulee olemaan. Huomasin myös heti, ettei aikaa huushollin hoitamiseen jää liiaksi.

---

Ihan vielä sitä ei tajua, että koulu loppuu jo helmikuun alussa. Hiihtolomaa odotellessa... eikun ei. Pikkuhiljaa alkaa kutitella mahanpohjassa ensikevään tuleva suuri muutos: uuden opiskelupaikan haku. Vaikka sitäkin asiaa on jo käännellyt ja väänellyt, pohtinut vaikka miltä kannalta, on sitä pitänyt kaukaisena eikä niin ajankohtaisena asiana. Nyt se on kuitenkin ihan kulman takana. Onhan se huomattu, että puoli vuotta menee äkkiä.

Onneksi kuitenkin tiedän, mihin haen. Fysioterapia-ala kiinnostaa vieläkin oikeasti, ja paljon muitakin vaihtoehtoja on. Kaipa sitä pitää yliopistoonkin hakea, kun siellä on niin paljon mielenkiintoisia aineita. Se vain, että mihin sieltä sitten työlllistyy... No, hakuja ehtii miettiä. Ykkösenä on silti OAMK.

---

Olen muuten onnesta soikeana, kun pääsen ajamaan pyörällä treeneihin. Sain pilotin, ja nyt saan hyvät alkuverryttelyt jo matkalla! :)

Vihdoin kotoutunut

Olen nyt ollut pari päivää kotona, ja on tuntunut aikasta hyvältä. Nyt kun on ollut reissussa lähes koko ajan juhannuksesta lähtien, jaksaa taas olla pari viikkoa yhtämittaa kotona. Ja tekeminenhän täällä ei lopu, se on varma. On se mukava, kun arkikin alkaa viikon päästä. (tiedän, että kadun sanomaani vielä, ja pian.)

Heinäkuussa olin kotona viisi kokonaista päivää, ja kolmena päivänä olin enemmän tai vähemmän (useimmiten vähemmän) kotona. Liikkeellä siis on tullut oltua, ja suurin piirtein koko Suomi on koluttu. Ennen juhannusta valloitin Pohjanmaan, sitten Lappeenrannan, heinäkuun alussa kävin Suomussalmella, sieltä jatkoin Rovaniemelle. Parin päivän kotonaolon jälkeen piipahdin jälleen Rovaniemellä, josta lähdin Turkuun. Turusta Helsinkiin, Pieksämäelle leirille. Pieksämäeltä Lahteen palautumaan päiväksi, josta Pajulahteen toiselle leirille. Sieltä taas Helsingin kautta kotiin.

Tuntuu, että niinä harvoina päivinä, joina olen kotona ollut, on saanut paljon asioita eteenpäin omassa kotona. Enemmän kun muuttopäivinä yhteensä. Nytkin - näinä muutamana päivänä olen saanut eteenpäin jo vaikka kuinka monta tärkeää asiaa. Tätä siellä tien päällä oikeastaan tuleekin eniten ikävä - asioiden hoitelua ja järjestelemistä. Kun on leirillä, tarvitsee vain mennä ohjelman mukaisesti ja keksiä itselleen tekemistä vapaa-aikoina. Kotona pitää välillä tehdä jotain hyödyllistä.

Mutta pari sanaa leireistä. Leirit olivat hyviä, ja niiltä oppi paljon. Se vain, ettei kroppa taas pysynyt vauhdissa mukana, ja nyt poden kipeää olkapäätä ja mahdollisesti murtunutta kylkiluuta (ei ole poikki katki, ehkä vain pieni hiusmurtuma. Tai mahdollisesti vain kylkivälilihas venähtänyt, mutta kun kipu on niin paikallista, en usko moiseen). Leireillä tuli ulkoiltua paljon, vaikka judo sisälaji onkin. Lenkkeilin paljon, ja voin pystypäin myöntää olevani itsestäni ylpeä, kun käppäilin omin päin ympäri Pieksämäen raitteja. Vieraasa kaupungissa ei tule lähdettyä yksin pyörimään, mutta tuolla tein sen. Ja tulipahan tutuksi se ainut keskuskatu. On se pieni kylä tuo Pieksämäki.

Pajulahdessa oli paljon enemmän porukkaa kuin Pieksämäellä. Lisäksi tatami oli Pajulahtihallissa, jossa valot ovat koooorkealla. Kun sisusta on tumma (mondo sininen) ja valot pieniä ja kylmän sävyisiä, valo häviää matkan varrelle melko kiitettävästi. Ja vielä kun oli niin paljon sitä porukkaa, niin välillä tuntui vähän orvolta suurella tatamilla. Muutenkin parin etsiminen on aina oma jännitysmomenttinsa, vaikka niitä ihmisiä siinä ympärillä olisikin vaikka kuinka paljon.

Kävin näyttämässä nokkani myös Helsinki Judo Campissa. Kun katselin treenejä, tuli sellainen olo, että siellä sitä olisi pitänyt olla. Meininki oli rentoa, ja kaipaamani lihaskunnot sisältyivät ko. leirin treeneihin. Pieksämäellä ja Pajulahdessa käytiin suoraan asiaan: vähän lämmiteltiin aluksi. Kun kotisalilla on tottunut, että alkuverryttelyihin kuuluu lihaskunto-osuus, on hassua tehdä alkuun vain uchikumeja.

Nyt syksyllä pitää alkaa painottaa lihashuoltoon ja oikeanlaiseen treenaukseen. Kisoihin ei varmaan kannata alkusyksystä lähteä - ehkä sitten marraskuussa.

---

Syksyn kirjoitukset alkavat lähestyä uhkaavasti. Pitääkin alkaa kaivella kirjoja esille, ettei taas kahta viikkoa ennen huomaa, että pitäisi alkaa lukea... Lontoon reissukin lähestyy. On mukavaa päästä taas Englantiin - viimesyksynä kun katsaus jäi vähän pintapuoliseksi. Ei suurkaupungista ehdi nähdä paljoa viidessä päivässä - vaikka paljon siinäkin.