Niin tyypillistä tälle kesälle. Juuri kun ehdittiin sanoa että kesä on nyt tullut, tulikin vesisade ja lämpötila laski 13 asteeseen. Joka tapauksessa kesästä voi nauttia - tänään olen vain istunut ja lukenut kirjaa. Tai no, olen myös syönyt lohta, mansikoita ja vaniljajäätelöä... Mm..
On todella ollut kiireinen kesä. Nyt olen kuitenkin ehtinyt olla hetken aloillani, ja akut tuntuvat taas täyttyvän. Yllätyn aina yhä uudelleen, kuinka raskasta matkustaminen loppujen lopuksi onkaan. Urheilu on jäänyt melko kevyeksi, etten sanoisi jopa vähäiseksi. Olen silti yrittänyt kaiken keskellä pitää yllä jonkinlaista kuntoa, joka olisi helppo herätellä henkiin tauon jälkeen. Nyt olen todennut, että on tehnyt hyvää välillä pitää taukoa. Takaraivossa on koko ajan jyskyttänyt ajatus siitä, että pitäisi lähteä kunnon juoksulenkille. Ajattelin kesän alussa, että kesällä ehtii, mutta eipä sitä näköjään ehdi.
Yksi syy lenkkeilyintoni laantumiseen on myös kova tuuli, joka vainoaa minua, olin sitten missä tahansa. Kun tuulee, ei kuule, jos joku liikkuu lähellä. Sitten kun vielä näkee huonosti, on epävarmaa juosta kunnolla. Pitäisi olla joku kaverina, että uskaltaisi pistää töppöstä toisen eteen niin, että tulee lämmin. Tämä on kuitenkin myös vain tekosyy - energiaa kunnon juoksulenkeille ei ole ollut. Olen ihmetellyt saamattomuuttani, mutta nyt kun olen saanut kunnolla levähtää, tajusin, mistä se johtui.
Judoleiriputki alkaa pian: kaksi viikon judoleiriä peräkkäin, treenit kahdesti päivässä. En ole vielä ehtinyt uhrata ajatuksiani sille, kuinka jaan voimani tasaisesti, mutta ilmeisesti jotain täytyy keksiä. Joka tapauksessa tulen olemaan tämän(kin) leiriputken jälkeen väsynyt, mutta luultavasti jälleen hyvin motivoitunut judoamaan. Vaikka treenihalut ovatkin olleet matalalla, halu salille on jäytänyt niinikään mielessä.
Tiivistettynä olen tänä kesänä syönyt, ollut reissun päällä ja nukkunut. Väliin on mahtunut työntekoa, yksin asumisen harjoittelua (pääasiassa henkisellä tasolla, kun en fyysisesti kotona ole ehtinyt paljoa kääntyä...), satunnaista lukemista ja mitä lie satunnaista muuta aktiviteettia.
---
En tiedä, mistä tämä yhtäkkinen Disney-innostukseni on tullut. Katson taas pätkiä netistä, ja fiilistelen ihanaa musiikkia. 'Can you feel the love tonight', 'He lives in you'.... Muun muassa. Suosittelen.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Kesäkuulumisia
HUI on nyt ohi. Samoin kesätyöt ja juhannus. Paljon on vielä edessä, enkä tälläkään kertaa ehdi monta apäivää Oulussa vanheta. Matkustelu on mukavaa, mutta kyllä se välillä ottaa vähän koville...
HUI! -kesäleiri oli tänä vuonna Lappeenrannassa. Teemana oli jännitys, ja jännä leiri olikin. Oli jos jonkinlaista ohjelmaa - kaikki hyvin suunniteltua ja mukavaa! Kaikkea uutta mukavaakin kokeiltiin, uusin niistä oli värikuula-ammunta. Näkkärinä se on aika mielenkiintoista, mutta kyllä tuo toimi. Värikuulasotaan en lähtenyt, kiipeilin sillä aikaa puissa ja sain konsultointia tehokkaiden lihaskuntoliikkeiden tekemisiseen mm. askel-kyykyihin ja punnerruksiin. Kiitos siitä! Aamulenkit kuuluivat vakio-ohjelmistoon.
Retki Lappeenrannan linnoitusalueelle oli mielenkiintoinen ja antoisa. Opas oli loistava ja kertoili luontevasti sekä linnoituksen että Suomen historiasta. Jotain jäi jopa mieleen, mutta kirjoituksiin on silti hyvä kerrata vielä pikkuvihan aika. Kirjoituksiin lukemisen voisi muuten aloittaa vielä hyvän sään aikana...
Lappeenrannan torilla laulettiin joululauluja, syötiin muikkuja ja jäätelöä ja vaihdettiin tulitikkuja. Varmaan ihmiset taas katseli meidän touhua, mutta mikäs siinä. Meillä oli hauskaa. Tykästyin Lappeenrannan molempiin toreihin, ja lupailin, että vielä joskus palaan ko. kaupunkiin ajan kanssa pyörimään.
Leirille kuului toki myös perinteitä: amazing race, makkaran- ja letunpaistot, kuhanpahan-hengailu, lennokkaat jutut ja sun muut. Meitä oli leirillä iso porukka, mutta olipahan paljon ihanaa porukkaa samassa paikassa yhtäaikaa. Kiitos kaikille ohjaajille ja leiriläisille vielä kerran!
---
Juhannuksen vietin kaverin mökillä Pohjanmaalla. Vauvakuume iski pientä 4kk lapsosta hoitaessa, ja kaupassa tuli hipelöityä pienenpieniiä vaatteita. Tehtiin me muutakin: makkaraa on syöty melkein koko kesän edestä, samoin kuin lättyjä. Porukkaa oli paljon ja tunnelma oli mukava ja rento. Paljon mukavampi viettää juhannusta "maalla" kuin kaupungissa. Vaikka kaupungissa kyllä olin. Mutta ei se Ouluun verrattuna kaupunki ole, sanon minä!
---
Vielä on paljon reissuja edessä: atimointia, kavereiden näkemistä, judoilua... Judosta puheen ollen, on jäänyt treenaaminen tänä kesänä aikasta vähälle. Hävettävän vähälle kyllä. Vaikka leirillä tuli vedettyä jonkinmoiset aamujumpat, ei kunnon treeniä ole taas ollut hetkeen. Puhumattakaan kunnon judotreeneistä... Nyt kun ei enää ole töitä, on pakko ryhdistäytyä, että syksyn alussa on muutakin tiedossa kun painonpudotusta. Odotan siis aika innolla judoleirejä - kaksi peräkkäin tulee olemaan rankka, mutta motivoiva ja tsemppaava kokemus.
Omassa kämpässä asuminen menee jo rutiinilla. Tässä viimeaikoina tärkeimmät kotityöt ovat olleet pyykinpesu ja tiskaaminen. Normaalia arkea pääsee elämään vasta koulun alettua elokuussa. Silti on mukava palata reissusta omaan kotiin.
HUI! -kesäleiri oli tänä vuonna Lappeenrannassa. Teemana oli jännitys, ja jännä leiri olikin. Oli jos jonkinlaista ohjelmaa - kaikki hyvin suunniteltua ja mukavaa! Kaikkea uutta mukavaakin kokeiltiin, uusin niistä oli värikuula-ammunta. Näkkärinä se on aika mielenkiintoista, mutta kyllä tuo toimi. Värikuulasotaan en lähtenyt, kiipeilin sillä aikaa puissa ja sain konsultointia tehokkaiden lihaskuntoliikkeiden tekemisiseen mm. askel-kyykyihin ja punnerruksiin. Kiitos siitä! Aamulenkit kuuluivat vakio-ohjelmistoon.
Retki Lappeenrannan linnoitusalueelle oli mielenkiintoinen ja antoisa. Opas oli loistava ja kertoili luontevasti sekä linnoituksen että Suomen historiasta. Jotain jäi jopa mieleen, mutta kirjoituksiin on silti hyvä kerrata vielä pikkuvihan aika. Kirjoituksiin lukemisen voisi muuten aloittaa vielä hyvän sään aikana...
Lappeenrannan torilla laulettiin joululauluja, syötiin muikkuja ja jäätelöä ja vaihdettiin tulitikkuja. Varmaan ihmiset taas katseli meidän touhua, mutta mikäs siinä. Meillä oli hauskaa. Tykästyin Lappeenrannan molempiin toreihin, ja lupailin, että vielä joskus palaan ko. kaupunkiin ajan kanssa pyörimään.
Leirille kuului toki myös perinteitä: amazing race, makkaran- ja letunpaistot, kuhanpahan-hengailu, lennokkaat jutut ja sun muut. Meitä oli leirillä iso porukka, mutta olipahan paljon ihanaa porukkaa samassa paikassa yhtäaikaa. Kiitos kaikille ohjaajille ja leiriläisille vielä kerran!
---
Juhannuksen vietin kaverin mökillä Pohjanmaalla. Vauvakuume iski pientä 4kk lapsosta hoitaessa, ja kaupassa tuli hipelöityä pienenpieniiä vaatteita. Tehtiin me muutakin: makkaraa on syöty melkein koko kesän edestä, samoin kuin lättyjä. Porukkaa oli paljon ja tunnelma oli mukava ja rento. Paljon mukavampi viettää juhannusta "maalla" kuin kaupungissa. Vaikka kaupungissa kyllä olin. Mutta ei se Ouluun verrattuna kaupunki ole, sanon minä!
---
Vielä on paljon reissuja edessä: atimointia, kavereiden näkemistä, judoilua... Judosta puheen ollen, on jäänyt treenaaminen tänä kesänä aikasta vähälle. Hävettävän vähälle kyllä. Vaikka leirillä tuli vedettyä jonkinmoiset aamujumpat, ei kunnon treeniä ole taas ollut hetkeen. Puhumattakaan kunnon judotreeneistä... Nyt kun ei enää ole töitä, on pakko ryhdistäytyä, että syksyn alussa on muutakin tiedossa kun painonpudotusta. Odotan siis aika innolla judoleirejä - kaksi peräkkäin tulee olemaan rankka, mutta motivoiva ja tsemppaava kokemus.
Omassa kämpässä asuminen menee jo rutiinilla. Tässä viimeaikoina tärkeimmät kotityöt ovat olleet pyykinpesu ja tiskaaminen. Normaalia arkea pääsee elämään vasta koulun alettua elokuussa. Silti on mukava palata reissusta omaan kotiin.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Muuttoa, loman alkua ja kaikkea mahdollista
Muutin sitten nyt. Viikon on ollut kämppä täynnä tavaraa, ja nyt vihdoin se alkaa näyttää asuttavalta asunnolta. Hetken ei-niin-innostuneen ajanjakson (muuttoväsymystä+stressiä+koulusta henkistä stressausta, jolle en sitten lopulta tehnyt mitään vaikka olisi pitänyt) jälkeen olin tänään taas aivan täpinöissäni - onhan nyt oma kämppä!
Ostin sitten tänään sohvan. Se oli aika mielenkiintoinen tilanne - oltiin käyty KodinYkkösessä, ja olin aivan poikki. Meinasin nukkua autoon, mutta halusin silti mennä vielä vilkaisemaan aiemmin (vain kerran) näkemääni sohvaa ja samalla näyttääs en porukoille (aiemmin kun olin käynyt toisessa seurassa..). Liikkeessä lysähdin sohvaan ja aloin piristyä. Lopulta löysin itseni kassalta kuitti kädessä - tuurillani kuljetus järjestyi vieläpä samalle päivälle. Nyt sohva on kämpässä ja se sopii sinne kuin nakutettu! Tai en nyt tiedä, mutta ainakin pidän siitä paljon. Ja liikkeestä löytyi vieläpä vanha tuttu. En kylläkään muistanut häntä, mutta hän muisti minut. Oli jännä kuulla pitkästä aikaa jonkun kutsuvan minua isäni tytöksi...
Muutto oli yllättävän nopea toimenpide. Värväämäni muuttoihmiset tulivat paikalle, pakkasivat auton ja peräkärryn ja purkivat ne kämppääni. Pari autolastillista tarvittiin, mutta suurin osa meni ensimmäiseen kuormaan. En olisi uskonut. Koko toimitukseen meni vajaa puolitoista tuntia - en todellakaan arvannut, että se kävisi niin äkkiä. Mutta mikäpä siinä, kun oli monta riuskaa miestä kantamassa laatikoita yms. Järjestelynkin kanssa yllätyin - yllättävän nopeasti tavara löytää paikkansa, ja yllättävän nopeasti olen päässyt eroon muuttolaatikoista (joita tosin vielä pyörii pari nurkissa). Kaappeja on vain niin paljon, että tavara uppoaa niihin kuin väärä raha. Se vain, että niin moneen kaappiin tarvii tuolin yltääkseen ylähyllylle... Ja minä kun pidin itseäni kohtuu-pitkänä. Köh, jaa...
---
Tänään oli kevätkirkko. Olipa aikamoinen väestökato, mutta ainakin oma omatunto on puhdas. Huomenna on vielä jonkinnäköinen juhlan tapainen "pönötystilaisuus", jossa ei saada edes todistuksia. Tämmöstä son, lukio. Mutta viimeinen kesäloma taas - eipä sitä oikein osaa ajatella. Enää kolme jaksoa lukiota ensi lukuvuonna ja se on ohi. Huh!
Kursseja on suoritettu tähän mennessä 65. Ensi vuonna niitä tulee vielä parisenkymmentä lisää, eli 80 menee aika varmasti reippaastikin rikki. Keskiarvokin näyttää ihan kohtuulliselta - kun vielä nostaa muutaman aineen keskiarvoa, kokonaisuuskin alkaa jo näyttää paremmalta. Loppuen lopuksi olen melko tyytyväinen, vaikka tämä kevät onkin mennyt enemmän tai vähemmän penkin alle. Tai siis enemmän, todellakin.
---
Nyt pääsenkin sujuvasti judoon, jota yhdessäkään blogissa ei voi jättää huomiotta. Graduoin oranssin vyön torstaina, ja nyt vyöarvoni on siis 4kyu. Aika jees, ja sitäpaitsi tuo vyö on aivan ihanan värinen.. Kyllä sitä kelpaa kantaa! Nyt kesällä pitäisi keskittyä kokonaisvaltaisesti kunnon nostamiseen ja lihasten vahvistamiseen. Kuntosalitreeniä siis vaan, juoksulenkkejä ja tiivistä tatamilla ravaamista. Syksyllä sitten taas matsaamaan - josko sitä paikat kestäisi.
---
Vielä yksi juttu on pakko mainita. Ehkä tämänhetkisistä "synttärilahjoista" paras on ollut kirjasäkki, jonka sain tutulta. Sieltä löytyi vaikka mitä aarteita, kuten Moliéren Saituri ja Aleksis Kiven Nummisuutarit. Olen tavattoman otettu, ja nämä pääsevät kirjahyllyssäni kunniapaikalle!
Ostin sitten tänään sohvan. Se oli aika mielenkiintoinen tilanne - oltiin käyty KodinYkkösessä, ja olin aivan poikki. Meinasin nukkua autoon, mutta halusin silti mennä vielä vilkaisemaan aiemmin (vain kerran) näkemääni sohvaa ja samalla näyttääs en porukoille (aiemmin kun olin käynyt toisessa seurassa..). Liikkeessä lysähdin sohvaan ja aloin piristyä. Lopulta löysin itseni kassalta kuitti kädessä - tuurillani kuljetus järjestyi vieläpä samalle päivälle. Nyt sohva on kämpässä ja se sopii sinne kuin nakutettu! Tai en nyt tiedä, mutta ainakin pidän siitä paljon. Ja liikkeestä löytyi vieläpä vanha tuttu. En kylläkään muistanut häntä, mutta hän muisti minut. Oli jännä kuulla pitkästä aikaa jonkun kutsuvan minua isäni tytöksi...
Muutto oli yllättävän nopea toimenpide. Värväämäni muuttoihmiset tulivat paikalle, pakkasivat auton ja peräkärryn ja purkivat ne kämppääni. Pari autolastillista tarvittiin, mutta suurin osa meni ensimmäiseen kuormaan. En olisi uskonut. Koko toimitukseen meni vajaa puolitoista tuntia - en todellakaan arvannut, että se kävisi niin äkkiä. Mutta mikäpä siinä, kun oli monta riuskaa miestä kantamassa laatikoita yms. Järjestelynkin kanssa yllätyin - yllättävän nopeasti tavara löytää paikkansa, ja yllättävän nopeasti olen päässyt eroon muuttolaatikoista (joita tosin vielä pyörii pari nurkissa). Kaappeja on vain niin paljon, että tavara uppoaa niihin kuin väärä raha. Se vain, että niin moneen kaappiin tarvii tuolin yltääkseen ylähyllylle... Ja minä kun pidin itseäni kohtuu-pitkänä. Köh, jaa...
---
Tänään oli kevätkirkko. Olipa aikamoinen väestökato, mutta ainakin oma omatunto on puhdas. Huomenna on vielä jonkinnäköinen juhlan tapainen "pönötystilaisuus", jossa ei saada edes todistuksia. Tämmöstä son, lukio. Mutta viimeinen kesäloma taas - eipä sitä oikein osaa ajatella. Enää kolme jaksoa lukiota ensi lukuvuonna ja se on ohi. Huh!
Kursseja on suoritettu tähän mennessä 65. Ensi vuonna niitä tulee vielä parisenkymmentä lisää, eli 80 menee aika varmasti reippaastikin rikki. Keskiarvokin näyttää ihan kohtuulliselta - kun vielä nostaa muutaman aineen keskiarvoa, kokonaisuuskin alkaa jo näyttää paremmalta. Loppuen lopuksi olen melko tyytyväinen, vaikka tämä kevät onkin mennyt enemmän tai vähemmän penkin alle. Tai siis enemmän, todellakin.
---
Nyt pääsenkin sujuvasti judoon, jota yhdessäkään blogissa ei voi jättää huomiotta. Graduoin oranssin vyön torstaina, ja nyt vyöarvoni on siis 4kyu. Aika jees, ja sitäpaitsi tuo vyö on aivan ihanan värinen.. Kyllä sitä kelpaa kantaa! Nyt kesällä pitäisi keskittyä kokonaisvaltaisesti kunnon nostamiseen ja lihasten vahvistamiseen. Kuntosalitreeniä siis vaan, juoksulenkkejä ja tiivistä tatamilla ravaamista. Syksyllä sitten taas matsaamaan - josko sitä paikat kestäisi.
---
Vielä yksi juttu on pakko mainita. Ehkä tämänhetkisistä "synttärilahjoista" paras on ollut kirjasäkki, jonka sain tutulta. Sieltä löytyi vaikka mitä aarteita, kuten Moliéren Saituri ja Aleksis Kiven Nummisuutarit. Olen tavattoman otettu, ja nämä pääsevät kirjahyllyssäni kunniapaikalle!
torstai 24. toukokuuta 2012
Muuttopäivä lähenee...
Vaikka huone on täynnä muuttolaatikoita, tuntuu ihan
oudolta, että huomenna saa avaimet OMAAN kämppään. Tuntuu oudolta sanoa
"oma kämppä", kun ei se ole oma, mutta vähän sinne päin. Aluksi oli
selvä suunnitelma: merkkailen kaikki laatikot, niin että muuttopäivänä apuun
tulevien on helppo roudailla ne oikeisiin paikkoihin. Nyt kun vilkuilen tuota
valtavaa banaanilaatikko- ja muulaatikko –vuorta, voin kertoa että aika pahalta
näyttää… Luulen kuitenkin, että kaikki menee hyvin, ja että tästä kyllä
selvitään hengissä.
Pöytäkin
näyttää jo aivan kamalalta. Paperit lentelee ympäriinsä, ja koulukirjat ovat
hautautuneetsyyyvälle. Ja koeviikkokin painaa päälle. Ompa fiksua muuttaa juuri ennen koulun loppua!
Kävin tänään ostamasa kaikkea tarpeellista: kauhan, tiskiharjan ja mikä tärkeintä: kakkukuvun. Tuo kupu on kyllä ihan yliveto: siinä on kylmäalusta mukana. Olin kyllä aikonut ostaa muutakin, mutta en sitten löytänytkään. Pyörin ympäri kauppaa ja katselin ja hiplailin ihan kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti etsiä.. Perus minää kaupassa.
Tilanne on hyvä: saan vaikka mitä tavaraa mukaan kotoa. Kuitenkin puutelista on pitkä - yllättävän pitkä. Toisaalta ajattelee, että samahan tuo on asettua näiden tavaroiden (kun niitä on jo kuitenkin jostain mistä lie siunaantunut valtava määrä) aloilleen ja ostaa sitten sen, mitä tuntuu tarvitseman/mikä olennainen puuttuu.
Äiti perkkasi kirjahyllyään ja antoi vapaat kädet kaivella laatikon, joka oli täynnä "hylättyjä" kirjoja. Kun sitten marssin omaan huoneeseen kirjapino kainalossa (jossa oli yli puolet kirjoista), oli kyllä aika pelastaja-olo. Ei sitä kirjoista pidä luopua... Köh..
On kauheasti kaikkea muistettavaa. Vaikka yrittää kirjoitella jonkinnäköistä listaa, ei silti muista kaikkea. Taisin kirjoitella osoitteenmuutoskortitkin kahta viikkoa liian aikaisin, vaikka muutto onkin jo viikonloppuna. Kun katselin jotain valmista muistilistaa, siellä oli "2-4 viikkoa muuton jälkeen: kirjoita osoitteenmuutoskortit ja järjestä tupaantuliaiset!" Tuparitkin taitaa tulla kuukautta liian aikaisin. Heh, mutta minkäs teet. Olen kiireinen, jos en pitäis niitä nyt, pitäisin ne syksyllä. Ehkä parempi näin - ainakin on pakko laittaa kämppä kuntoon ennen vieraiden tuloa!
Aloin muuten allergisoitua omalle huoneelle. Aamulla tuntui, että pitää niistää aivot pellolle, ja nyt kutittelee korvia, nenää ja silmiä. Ei se tämä kevät ole, se olisi tullut aiemmin, vaan varmasti tämä pöly, mikä täällä huoneessakin nyt sinkoilee edestakaisin. Puh. Olen tosiaan iloinen, kun pääsen järjestelemään paikkoja omassa kämpässä. Koottuun kirjahyllyyn, puhtaisiin kaappeihin ja pysytetylle pöydälle...
---
Huomenna on viimeinen ilmoittautumispäivä syksyn ylioppilaskirjoituksiin. Tulin ajatelleeksi, että kun nyt uusin uskonnon, kannattaisiko historia jättää keväälle? Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoittelen keväällä mieluummin kaksi-kolme ainetta kuin neljä. Meneehän se syksylläkin, kesällä vain lukee ja paljon! (sen kun näkis...)
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Maalipallokipinä roihuaa
Pari viikkoa on vierähtänyt hurjan nopeasti. Enää neljä enemmän tai vähemmän koulupäivää jäljellä, jonka jälkeen alkaa koeviikko. Koeviikko tarkoittaa töiden alkua, muuttoa ja kohta alkavaa kesälomaa... Kiirettä siis tulee pitämään.
Olin keskiviikosta perjantaihin maalipalloleirillä Pajulahdessa. Innostuin taas vaihteeksi ko. lajista, ja jos vain joka paikkaan ehtisin mukaan, voisin haluta treenata sitä enemmänkin. Meillä vain täällä pohjoisessa ei oikein ole tarpeeksi ihmisiä joukkuetta varten, jolla pääsisi edes kerran viikossa/kuukaudessa treenaamaan. Mukavaa se kyllä olisi, ja pakko se on taas yrittää rekrytä ihmisiä...
En ole vielä päässyt perille siitä, olenko yksilö- vai joukkueurheilija. Maalipallo on mukavaa vaihtelua yksilöurheilulle, ja on mahtavaa pelata ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö kentällä sujuu. Yhteishenki on myös tärkeä juttu, mitä on välillä mukava kokea. Totta kai judossakin tsempataan toisia - tuttuja ja varsinkin oman seuran ihmisiä - mutta ei se ole sama asia kuin joukkueena pelaamisessa: onnistuessa ja epäonnistuessa.
Se järki tietenkin välillä puuttui tykkänään. Polvi ja nilkka kun molemmat ovat olleet/ovat enemmän tai vähemmän rikki, olivat totta kai ensisijaiset kärsijät pelikentällä. Buranaa nappaillessa ja icepoweria levitellessä kului hetki jos toinenkin, mutta pystyinpähän pelaamaan. Hyppäsin myös vähän korkeutta, kun kävimme ulkona fiilistelemässä ihanaa säätä... Rimakauhu tietenkin iski, jarrutin ja oikea nilkka (totta kai) vääntyi taas. Huippua, kohta siellä on niin paljon arpikudosta (nimim. fyssarilta opittua), että sen parantumisessa kestää ikuisuus. Ellei jo ole. Huoh.
Luulin päässeeni yli kisapettymyksestä Oulussa ja siitä, etten päässytkään tänään olevaan Koyama-shiaihin. Huomaan kuitenkin, että nyt jurppii ja pahasti, ja aina kun katson kelloa, ajattelen "Nyt olisin Rovaniemellä, ja kohta olisi punnitus.." Ja niin edelleen. Eiköhän tämä tästä. Yritän tolkuttaa itselleni, että kisoja kyllä tulee. Ja niinhän niitä tuleekin... Mutta..
---
Tulin tänä aamuna junalla kotiin. Ensimäinen positiivinen yllätys oli se, että juna oli puoli tuntia etuajassa (eläköön kaikki vanhat kunnon pikajunat!) ja toinen positiivinen juttu oli se, että viimeisetkin lumikasat olivat sulaneet pois meidän pihalta. Katselin myös jo sääennusteita, ja ensiviikon lopulla pitäisi lämmetä täälläkin. Aijjai, kesä!
Olin keskiviikosta perjantaihin maalipalloleirillä Pajulahdessa. Innostuin taas vaihteeksi ko. lajista, ja jos vain joka paikkaan ehtisin mukaan, voisin haluta treenata sitä enemmänkin. Meillä vain täällä pohjoisessa ei oikein ole tarpeeksi ihmisiä joukkuetta varten, jolla pääsisi edes kerran viikossa/kuukaudessa treenaamaan. Mukavaa se kyllä olisi, ja pakko se on taas yrittää rekrytä ihmisiä...
En ole vielä päässyt perille siitä, olenko yksilö- vai joukkueurheilija. Maalipallo on mukavaa vaihtelua yksilöurheilulle, ja on mahtavaa pelata ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö kentällä sujuu. Yhteishenki on myös tärkeä juttu, mitä on välillä mukava kokea. Totta kai judossakin tsempataan toisia - tuttuja ja varsinkin oman seuran ihmisiä - mutta ei se ole sama asia kuin joukkueena pelaamisessa: onnistuessa ja epäonnistuessa.
Se järki tietenkin välillä puuttui tykkänään. Polvi ja nilkka kun molemmat ovat olleet/ovat enemmän tai vähemmän rikki, olivat totta kai ensisijaiset kärsijät pelikentällä. Buranaa nappaillessa ja icepoweria levitellessä kului hetki jos toinenkin, mutta pystyinpähän pelaamaan. Hyppäsin myös vähän korkeutta, kun kävimme ulkona fiilistelemässä ihanaa säätä... Rimakauhu tietenkin iski, jarrutin ja oikea nilkka (totta kai) vääntyi taas. Huippua, kohta siellä on niin paljon arpikudosta (nimim. fyssarilta opittua), että sen parantumisessa kestää ikuisuus. Ellei jo ole. Huoh.
Luulin päässeeni yli kisapettymyksestä Oulussa ja siitä, etten päässytkään tänään olevaan Koyama-shiaihin. Huomaan kuitenkin, että nyt jurppii ja pahasti, ja aina kun katson kelloa, ajattelen "Nyt olisin Rovaniemellä, ja kohta olisi punnitus.." Ja niin edelleen. Eiköhän tämä tästä. Yritän tolkuttaa itselleni, että kisoja kyllä tulee. Ja niinhän niitä tuleekin... Mutta..
---
Tulin tänä aamuna junalla kotiin. Ensimäinen positiivinen yllätys oli se, että juna oli puoli tuntia etuajassa (eläköön kaikki vanhat kunnon pikajunat!) ja toinen positiivinen juttu oli se, että viimeisetkin lumikasat olivat sulaneet pois meidän pihalta. Katselin myös jo sääennusteita, ja ensiviikon lopulla pitäisi lämmetä täälläkin. Aijjai, kesä!
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Kisakuulumisia
Facebook on vaarallinen paikka. Sinne tulee kirjoittaneeksi päälimmäiset fiilikset, vaikka ehkä pitäisi miettiä tarkoin, mitä suustaan (tai siis sormistaan) ilmoille päästää. No, nyt on kuitenkin päälimmäiset kisatunnelmat saatu sulateltua, ja mieli on taas vähän positiivisempi.
Eilen oli Haru-shiai. 40-vuotisjuhlakisat, kotikisat. Omat odotukset olivat korkealla, ja ajattelin, että nyt on näytön paikka. Näytön paikka niin itselle kuin muillekin. Näytön paikka tämän pitkän sattumusten kierteen jälkeen, jota kai voi loukkaantumiskierteeksi kutsua.
Olin hyvillä mielin - tosin vähän jännitti ja pelotti. Takaraivossa jyskytti koko ajan Saksan kisat, jolloin olkapää napsahti, ja jota aika ajoin "kärsitään" vieläkin. Vasen polvikin oli sen neljä-viisi viikkoa turvoksissa, ja vielä viimeaikoinakin se on ollut kipeä, jos on kyykistynyt. No, taas se sama polvi sitten otti ja napsahti, en tiedä miten, mutta napsahdus kuului ja polvi oli kipeä.
Niin kuin jo monet ovat todenneet, tarvitsen lisää lihaksia tukemaan niveliä, kun ne kerta näin helposti paukkuvat. Tai mikä lie siellä paukkuu - en tiedä kun en ole asiantuntija. Ei polvi enää varsinaisesti ole Kipeä, mutta kävellessä (ja varsinkin hyppiessä (joo, oli pakko kokeilla, tietenkin..)) se ilmoittele olemassaolostaan. Icepoweria vaan kehiin ja ideaaliside, kunnes polvituki on hommattu.
Koyamaa en jätä väliin mistään hinnasta. Koyama on "se kolmas" kisa, joka näyttää, mitä tapahtuu. Hommaan polvituen ja sillä selvä, matsaan ja katson miten käy. Pitää yrittää asennoitua rennosti eikä asettaa tavotteita korkealle - eipähän tipu korkealta. "Kauden" viimeiset kisat, ja pitkä kesäloma edessä, jolloin voi keskittyä lihaskunnon parantamiseen ja muutenkin kunnon kohottamiseen. Syksyllä sitten nähdään, missä kunnossa ollaan. Sitten onkin jo oranssi vyö...
Judo on aivan uskomaton laji. Vaikken olekaan päässyt vielä pintaa syvemmälle sen syövereihin, voin jo sanoa näin.
---
Kesän avajaisjäätelöt on syöty nyt myös Oulussa. Huhtikuun puolella ollessani Turussa, syötiin ensimmäsiet kiskajäätelöt - paritkin, sosiaalisesta painostuksesta. Tänään sitten syötiin ensimmäiset kiskajäätelöt Oulussa, rautatieaseman vieressä. Jäätelönmyyjäkin sanoi, että jäätelöt on vähän jäässä..... No joo, todellakin oli. Ehkä pitää vielä odotella lämpimämpiä säitä, mutta silti oli ihanaa - varsinkin, kun jäätelöpaastoa oli kertynyt jo pari viikkoa. Ja muutenkin - painonvedon jälkeen mitä tahansa ruokaa arvostaa.
Kyllä se kesä sieltä tulee!
Eilen oli Haru-shiai. 40-vuotisjuhlakisat, kotikisat. Omat odotukset olivat korkealla, ja ajattelin, että nyt on näytön paikka. Näytön paikka niin itselle kuin muillekin. Näytön paikka tämän pitkän sattumusten kierteen jälkeen, jota kai voi loukkaantumiskierteeksi kutsua.
Olin hyvillä mielin - tosin vähän jännitti ja pelotti. Takaraivossa jyskytti koko ajan Saksan kisat, jolloin olkapää napsahti, ja jota aika ajoin "kärsitään" vieläkin. Vasen polvikin oli sen neljä-viisi viikkoa turvoksissa, ja vielä viimeaikoinakin se on ollut kipeä, jos on kyykistynyt. No, taas se sama polvi sitten otti ja napsahti, en tiedä miten, mutta napsahdus kuului ja polvi oli kipeä.
Niin kuin jo monet ovat todenneet, tarvitsen lisää lihaksia tukemaan niveliä, kun ne kerta näin helposti paukkuvat. Tai mikä lie siellä paukkuu - en tiedä kun en ole asiantuntija. Ei polvi enää varsinaisesti ole Kipeä, mutta kävellessä (ja varsinkin hyppiessä (joo, oli pakko kokeilla, tietenkin..)) se ilmoittele olemassaolostaan. Icepoweria vaan kehiin ja ideaaliside, kunnes polvituki on hommattu.
Koyamaa en jätä väliin mistään hinnasta. Koyama on "se kolmas" kisa, joka näyttää, mitä tapahtuu. Hommaan polvituen ja sillä selvä, matsaan ja katson miten käy. Pitää yrittää asennoitua rennosti eikä asettaa tavotteita korkealle - eipähän tipu korkealta. "Kauden" viimeiset kisat, ja pitkä kesäloma edessä, jolloin voi keskittyä lihaskunnon parantamiseen ja muutenkin kunnon kohottamiseen. Syksyllä sitten nähdään, missä kunnossa ollaan. Sitten onkin jo oranssi vyö...
Judo on aivan uskomaton laji. Vaikken olekaan päässyt vielä pintaa syvemmälle sen syövereihin, voin jo sanoa näin.
---
Kesän avajaisjäätelöt on syöty nyt myös Oulussa. Huhtikuun puolella ollessani Turussa, syötiin ensimmäsiet kiskajäätelöt - paritkin, sosiaalisesta painostuksesta. Tänään sitten syötiin ensimmäiset kiskajäätelöt Oulussa, rautatieaseman vieressä. Jäätelönmyyjäkin sanoi, että jäätelöt on vähän jäässä..... No joo, todellakin oli. Ehkä pitää vielä odotella lämpimämpiä säitä, mutta silti oli ihanaa - varsinkin, kun jäätelöpaastoa oli kertynyt jo pari viikkoa. Ja muutenkin - painonvedon jälkeen mitä tahansa ruokaa arvostaa.
Kyllä se kesä sieltä tulee!
tiistai 1. toukokuuta 2012
Kaikkea sitä...
Ensinnäkin. Miksi tämä blogihässäkkä on muuttunut? Kenen luvalla, hä? Enhän minä tämmöistä osaa käyttää!! En edes tiedä, miten tämä blogi tulee nyt ulos, kun tämän julkaisen...
No, kirjoittelen silti vähän. On tapahtunut niin paljon - vuokrasopimus on kirjoitettu, vappua on vietetty ja kisoihin on yritetty valmistautua niin fyysiesti kuin henkisestikin. En sitten tiedä, kumpi on onnistunut paremmin.
Tosiaan: olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Aika hurjaa, kesällä asun jo omassa asunnossa! Fiilikset vaihtelevat: välillä se tuntuu aivan mahtavalta, välillä taas vähän haikealta. Onhan sitä tässä nykyisessäkin asunnossa jo asunut 10½ vuotta. Entä mitä sitten, kun äiti ei enää olekaan katsomassa perään? Huhhuh.
Odotan innolla, että pääsen suunnittelemaan järjestystä, laittamaan tavaroita paikoilleen ja pyörittämään omaa arkea. Sitä, kun tulee kesällä töistä kotiin ja tajuaa, että asuukin itsekseen. No, toisaalta välillä se voi olla juuri se, jota ei haluaisi. Mutta kuitenkin niin monet hyvät asiat dominoivat tämän pikkuseikan. Ainahan sitä voi käydä kylässä!
Pikkuhiljaa on alkanut tulla vastaan asioita, joita pitää alkaa hoitaa itse, kun tulee täysi-ikäiseksi. Niin moni ikäiseni on jo saavuttanut tämän "maagisen" ikärajan, mutta heitä haastatellessani "olo ei tunnu miltään". Ei varmasti juu, mutta oikeudet ja velvollisuudet tuntuvat. Paljon tulee olemaan opettelua. Mutta miksikä minä tämmöistä höpötän, kun se on itsestäänselvää?
Vappu tuli, oli ja on vieläkin. Itseltäni se meni vähän sivu suun - ensi lauantaina on nimittäin kisat. Onneksi eilisillan pelasti 10-11km juoksulenkki - suurin osa siitä enemmän tai vähemmän rankassa vesisateessa. Oli kuitenkin mahtava olo, eikä sadekaan haitannut, kun lämmöt oli päällä. Lähdin tosiaan juoksemaan vain ihan pientä iltalenkkiä - jotain kolmea-neljää kilometriä. Lenkin tehtyäni tajusin, kuinka mahtava olo oli, ja lähdin kiertämään järven - lenkin yhteispituudeksi arvioisin 10-11km.
Tänään olen sitten viettänyt korkeamman tahon ohjeiden mukaan lepopäivää. Aivan kamalaa: aamupäivän pyörin neljän seinän sisällä kuin häkkiin ajettu koira ja mietin, mitä sitä lepopäivänä kuuluu tehdä. Lueskelin, nukuin päiväunet, kävin juomassa päiväkahvit vapputunnelmissa Koitelinkoskella... Silti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain fiksua, tai mikä vielä pahempaa: koko ajan poltteli lenkille tai teki mieli tehdä kunnon sarjat vatsalihaksia. Päädyin kuitenkin venyttelemään - lepopäivä kun kerta on...
Nyt olen ihan kuollut. Koitelinkosken reissun jälkeen olen käytännössä tuijottanut apaattisena eteeni ja yrittänyt saada aivojani liikkeelle. Yrityksestä huolimatta mikään ei ole värähtänytkään, ja niinpä huomaan, että kello on puoli kahdeksan ja voisin painua nukkumaan. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä blogia enemmän tai vähemmän väsyneenä, ja teksti on (taas) sen mukaista.
Vappu tosiaan meni ihan ohi. Ei perinteisiä kaupungilla käyntejä (no, eipä kyllä oikeastaan olisi tehnyt edes mieli - paljon ihmisiä, meteliä ja tungosta siellä vain olisi ollut), ei perinteistä kesäkauden avajaisjäätelöä (voi että on kyllä ollut kamalaa! Pitää heti ensi lauantaina mennä kisojen jälkeen korjaamaan tilanne..), ei perinteisiä vappuvieraita... Mitä sitten? No: porkkanoita, kurkkua, rahkaa, maitoa, salaattia, raejuustoa.... Öh. En syö vähään aikaan rahkaa, nih!
Tuntuu, että Saksan reissusta jäi jonkinlainen kisakammo. Tuo ei nyt yhtään kuulosta siltä, miltä se tuntuu, mutta tarkoitan sitä, että kun ajattelenkin ottelua - edes aloitusta - adrenaliinit syöksyy huippuunsa ja pakokauhu meinaa iskeä. Muistan liiankin hyvin tunteen, kun pulssi nousee neljäänsataan ennen matolle menemistä, ja viiteensataan kun pitää ottaa ote. Vaikka vähän olen kisannut, on monesti jo ehtinyt tuntua siltä, että haluaa juosta karkuun.
Otteleminen kiehtoo ja kiinnostaa silti - se vetää puoleensa kuin magneetti, vaikka se pelottaakin. Se kai siinä se viehätys onkin: odottaa sitä 'pelon' tunnetta, kehon jännittyneisyyttä, tiheää pulssia ja sitä äärimmäistä keskittymistä, kun pitää seurata vastustajan liikkeitä. Huh. Monet sanovat, etteivät muista kisatilannetta tai sitä tunnetta. Minä en muista kisatilannetta tai sitä, mitä olen tehnyt, mutta muistan sen tunteen matolle astuessani.
---
Sain muuten englannin verkkokurssin päätökseen. Olen tavatoman ylpeä itsestäni, silä kirjoittelin kirjallisuusesseeni sunnuntaina melko hyvissä ajoin, ja sain palautettua sen opettajalle. Onpahan yksi huolenaihe taas poissa päiväjärjestyksestä, tosin lisää on tulossa, hurjaa vauhtia...
Jospa puolentoista viikon päästä odottava Etelä-Suomen reissu taas piristäisi ja antaisi voimia loppukevääseen. Ja jos se aurinko paistaisi, ja ilma lämpeäisi, ja lumet sulaisi, ja
No, kirjoittelen silti vähän. On tapahtunut niin paljon - vuokrasopimus on kirjoitettu, vappua on vietetty ja kisoihin on yritetty valmistautua niin fyysiesti kuin henkisestikin. En sitten tiedä, kumpi on onnistunut paremmin.
Tosiaan: olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Aika hurjaa, kesällä asun jo omassa asunnossa! Fiilikset vaihtelevat: välillä se tuntuu aivan mahtavalta, välillä taas vähän haikealta. Onhan sitä tässä nykyisessäkin asunnossa jo asunut 10½ vuotta. Entä mitä sitten, kun äiti ei enää olekaan katsomassa perään? Huhhuh.
Odotan innolla, että pääsen suunnittelemaan järjestystä, laittamaan tavaroita paikoilleen ja pyörittämään omaa arkea. Sitä, kun tulee kesällä töistä kotiin ja tajuaa, että asuukin itsekseen. No, toisaalta välillä se voi olla juuri se, jota ei haluaisi. Mutta kuitenkin niin monet hyvät asiat dominoivat tämän pikkuseikan. Ainahan sitä voi käydä kylässä!
Pikkuhiljaa on alkanut tulla vastaan asioita, joita pitää alkaa hoitaa itse, kun tulee täysi-ikäiseksi. Niin moni ikäiseni on jo saavuttanut tämän "maagisen" ikärajan, mutta heitä haastatellessani "olo ei tunnu miltään". Ei varmasti juu, mutta oikeudet ja velvollisuudet tuntuvat. Paljon tulee olemaan opettelua. Mutta miksikä minä tämmöistä höpötän, kun se on itsestäänselvää?
Vappu tuli, oli ja on vieläkin. Itseltäni se meni vähän sivu suun - ensi lauantaina on nimittäin kisat. Onneksi eilisillan pelasti 10-11km juoksulenkki - suurin osa siitä enemmän tai vähemmän rankassa vesisateessa. Oli kuitenkin mahtava olo, eikä sadekaan haitannut, kun lämmöt oli päällä. Lähdin tosiaan juoksemaan vain ihan pientä iltalenkkiä - jotain kolmea-neljää kilometriä. Lenkin tehtyäni tajusin, kuinka mahtava olo oli, ja lähdin kiertämään järven - lenkin yhteispituudeksi arvioisin 10-11km.
Tänään olen sitten viettänyt korkeamman tahon ohjeiden mukaan lepopäivää. Aivan kamalaa: aamupäivän pyörin neljän seinän sisällä kuin häkkiin ajettu koira ja mietin, mitä sitä lepopäivänä kuuluu tehdä. Lueskelin, nukuin päiväunet, kävin juomassa päiväkahvit vapputunnelmissa Koitelinkoskella... Silti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain fiksua, tai mikä vielä pahempaa: koko ajan poltteli lenkille tai teki mieli tehdä kunnon sarjat vatsalihaksia. Päädyin kuitenkin venyttelemään - lepopäivä kun kerta on...
Nyt olen ihan kuollut. Koitelinkosken reissun jälkeen olen käytännössä tuijottanut apaattisena eteeni ja yrittänyt saada aivojani liikkeelle. Yrityksestä huolimatta mikään ei ole värähtänytkään, ja niinpä huomaan, että kello on puoli kahdeksan ja voisin painua nukkumaan. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä blogia enemmän tai vähemmän väsyneenä, ja teksti on (taas) sen mukaista.
Vappu tosiaan meni ihan ohi. Ei perinteisiä kaupungilla käyntejä (no, eipä kyllä oikeastaan olisi tehnyt edes mieli - paljon ihmisiä, meteliä ja tungosta siellä vain olisi ollut), ei perinteistä kesäkauden avajaisjäätelöä (voi että on kyllä ollut kamalaa! Pitää heti ensi lauantaina mennä kisojen jälkeen korjaamaan tilanne..), ei perinteisiä vappuvieraita... Mitä sitten? No: porkkanoita, kurkkua, rahkaa, maitoa, salaattia, raejuustoa.... Öh. En syö vähään aikaan rahkaa, nih!
Tuntuu, että Saksan reissusta jäi jonkinlainen kisakammo. Tuo ei nyt yhtään kuulosta siltä, miltä se tuntuu, mutta tarkoitan sitä, että kun ajattelenkin ottelua - edes aloitusta - adrenaliinit syöksyy huippuunsa ja pakokauhu meinaa iskeä. Muistan liiankin hyvin tunteen, kun pulssi nousee neljäänsataan ennen matolle menemistä, ja viiteensataan kun pitää ottaa ote. Vaikka vähän olen kisannut, on monesti jo ehtinyt tuntua siltä, että haluaa juosta karkuun.
Otteleminen kiehtoo ja kiinnostaa silti - se vetää puoleensa kuin magneetti, vaikka se pelottaakin. Se kai siinä se viehätys onkin: odottaa sitä 'pelon' tunnetta, kehon jännittyneisyyttä, tiheää pulssia ja sitä äärimmäistä keskittymistä, kun pitää seurata vastustajan liikkeitä. Huh. Monet sanovat, etteivät muista kisatilannetta tai sitä tunnetta. Minä en muista kisatilannetta tai sitä, mitä olen tehnyt, mutta muistan sen tunteen matolle astuessani.
---
Sain muuten englannin verkkokurssin päätökseen. Olen tavatoman ylpeä itsestäni, silä kirjoittelin kirjallisuusesseeni sunnuntaina melko hyvissä ajoin, ja sain palautettua sen opettajalle. Onpahan yksi huolenaihe taas poissa päiväjärjestyksestä, tosin lisää on tulossa, hurjaa vauhtia...
Jospa puolentoista viikon päästä odottava Etelä-Suomen reissu taas piristäisi ja antaisi voimia loppukevääseen. Ja jos se aurinko paistaisi, ja ilma lämpeäisi, ja lumet sulaisi, ja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)