Muuttopäivä lähenee...

Vaikka huone on täynnä muuttolaatikoita, tuntuu ihan oudolta, että huomenna saa avaimet OMAAN kämppään. Tuntuu oudolta sanoa "oma kämppä", kun ei se ole oma, mutta vähän sinne päin. Aluksi oli selvä suunnitelma: merkkailen kaikki laatikot, niin että muuttopäivänä apuun tulevien on helppo roudailla ne oikeisiin paikkoihin. Nyt kun vilkuilen tuota valtavaa banaanilaatikko- ja muulaatikko –vuorta, voin kertoa että aika pahalta näyttää… Luulen kuitenkin, että kaikki menee hyvin, ja että tästä kyllä selvitään hengissä.

Pöytäkin näyttää jo aivan kamalalta. Paperit lentelee ympäriinsä, ja koulukirjat ovat hautautuneetsyyyvälle. Ja koeviikkokin painaa päälle. Ompa fiksua muuttaa juuri ennen koulun loppua!

Kävin tänään ostamasa kaikkea tarpeellista: kauhan, tiskiharjan ja mikä tärkeintä: kakkukuvun. Tuo kupu on kyllä ihan yliveto: siinä on kylmäalusta mukana. Olin kyllä aikonut ostaa muutakin, mutta en sitten löytänytkään. Pyörin ympäri kauppaa ja katselin ja hiplailin ihan kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti etsiä.. Perus minää kaupassa.

Tilanne on hyvä: saan vaikka mitä tavaraa mukaan kotoa. Kuitenkin puutelista on pitkä - yllättävän pitkä. Toisaalta ajattelee, että samahan tuo on asettua näiden tavaroiden (kun niitä on jo kuitenkin jostain mistä lie siunaantunut valtava määrä) aloilleen ja ostaa sitten sen, mitä tuntuu tarvitseman/mikä olennainen puuttuu.

Äiti perkkasi kirjahyllyään ja antoi vapaat kädet kaivella laatikon, joka oli täynnä "hylättyjä" kirjoja. Kun sitten marssin omaan huoneeseen kirjapino kainalossa (jossa oli yli puolet kirjoista), oli kyllä aika pelastaja-olo. Ei sitä kirjoista pidä luopua... Köh..

On kauheasti kaikkea muistettavaa. Vaikka yrittää kirjoitella jonkinnäköistä listaa, ei silti muista kaikkea. Taisin kirjoitella osoitteenmuutoskortitkin kahta viikkoa liian aikaisin, vaikka muutto onkin jo viikonloppuna. Kun katselin jotain valmista muistilistaa, siellä oli "2-4 viikkoa muuton jälkeen: kirjoita osoitteenmuutoskortit ja järjestä tupaantuliaiset!" Tuparitkin taitaa tulla kuukautta liian aikaisin. Heh, mutta minkäs teet. Olen kiireinen, jos en pitäis niitä nyt, pitäisin ne syksyllä. Ehkä parempi näin - ainakin on pakko laittaa kämppä kuntoon ennen vieraiden tuloa!

Muutenkin aion saada asunnon heti asuttavaan kuntoon, ja syntymäpäivään mennessä aion päästä eroon kaikista muuttolaatikoista. Pitää pitää muuttopäivänä myös talkoot, joissa kootaan mm. kirjahylly. Se onkin kiva "pieni" toimenpide, tuossa kun on niin paljon liikkuvia osia...Näppärä sinänsä.

Aloin muuten allergisoitua omalle huoneelle. Aamulla tuntui, että pitää niistää aivot pellolle, ja nyt kutittelee korvia, nenää ja silmiä. Ei se tämä kevät ole, se olisi tullut aiemmin, vaan varmasti tämä pöly, mikä täällä huoneessakin nyt sinkoilee edestakaisin. Puh. Olen tosiaan iloinen, kun pääsen järjestelemään paikkoja omassa kämpässä. Koottuun kirjahyllyyn, puhtaisiin kaappeihin ja pysytetylle pöydälle...

---

Huomenna on viimeinen ilmoittautumispäivä syksyn ylioppilaskirjoituksiin. Tulin ajatelleeksi, että kun nyt uusin uskonnon, kannattaisiko historia jättää keväälle? Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoittelen keväällä mieluummin kaksi-kolme ainetta kuin neljä. Meneehän se syksylläkin, kesällä vain lukee ja paljon! (sen kun näkis...)

Maalipallokipinä roihuaa

Pari viikkoa on vierähtänyt hurjan nopeasti. Enää neljä enemmän tai vähemmän koulupäivää jäljellä, jonka jälkeen alkaa koeviikko. Koeviikko tarkoittaa töiden alkua, muuttoa ja kohta alkavaa kesälomaa... Kiirettä siis tulee pitämään.

Olin keskiviikosta perjantaihin maalipalloleirillä Pajulahdessa. Innostuin taas vaihteeksi ko. lajista, ja jos vain joka paikkaan ehtisin mukaan, voisin haluta treenata sitä enemmänkin. Meillä vain täällä pohjoisessa ei oikein ole tarpeeksi ihmisiä joukkuetta varten, jolla pääsisi edes kerran viikossa/kuukaudessa treenaamaan. Mukavaa se kyllä olisi, ja pakko se on taas yrittää rekrytä ihmisiä...

En ole vielä päässyt perille siitä, olenko yksilö- vai joukkueurheilija. Maalipallo on mukavaa vaihtelua yksilöurheilulle, ja on mahtavaa pelata ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö kentällä sujuu. Yhteishenki on myös tärkeä juttu, mitä on välillä mukava kokea. Totta kai judossakin tsempataan toisia - tuttuja ja varsinkin oman seuran ihmisiä - mutta ei se ole sama asia kuin joukkueena pelaamisessa: onnistuessa ja epäonnistuessa.

Se järki tietenkin välillä puuttui tykkänään. Polvi ja nilkka kun molemmat ovat olleet/ovat enemmän tai vähemmän rikki, olivat totta kai ensisijaiset kärsijät pelikentällä. Buranaa nappaillessa ja icepoweria levitellessä kului hetki jos toinenkin, mutta pystyinpähän pelaamaan. Hyppäsin myös vähän korkeutta, kun kävimme ulkona fiilistelemässä ihanaa säätä... Rimakauhu tietenkin iski, jarrutin ja oikea nilkka (totta kai) vääntyi taas. Huippua, kohta siellä on  niin paljon arpikudosta (nimim. fyssarilta opittua), että sen parantumisessa kestää ikuisuus. Ellei jo ole. Huoh.

Luulin päässeeni yli kisapettymyksestä Oulussa ja siitä, etten päässytkään tänään olevaan Koyama-shiaihin. Huomaan kuitenkin, että nyt jurppii ja pahasti, ja aina kun katson kelloa, ajattelen "Nyt olisin Rovaniemellä, ja kohta olisi punnitus.." Ja niin edelleen. Eiköhän tämä tästä. Yritän tolkuttaa itselleni, että kisoja kyllä tulee. Ja niinhän niitä tuleekin... Mutta..

---

Tulin tänä aamuna junalla kotiin. Ensimäinen positiivinen yllätys oli se, että juna oli puoli tuntia etuajassa (eläköön kaikki vanhat kunnon pikajunat!) ja toinen positiivinen juttu oli se, että viimeisetkin lumikasat olivat sulaneet pois meidän pihalta. Katselin myös jo sääennusteita, ja ensiviikon lopulla pitäisi lämmetä täälläkin. Aijjai, kesä!

Kisakuulumisia

Facebook on vaarallinen paikka. Sinne tulee kirjoittaneeksi päälimmäiset fiilikset, vaikka ehkä pitäisi miettiä tarkoin, mitä suustaan (tai siis sormistaan) ilmoille päästää. No, nyt on kuitenkin päälimmäiset kisatunnelmat saatu sulateltua, ja mieli on taas vähän positiivisempi.

Eilen oli Haru-shiai. 40-vuotisjuhlakisat, kotikisat. Omat odotukset olivat korkealla, ja ajattelin, että nyt on näytön paikka. Näytön paikka niin itselle kuin muillekin. Näytön paikka tämän pitkän sattumusten kierteen jälkeen, jota kai voi loukkaantumiskierteeksi kutsua.

Olin hyvillä mielin - tosin vähän jännitti ja pelotti. Takaraivossa jyskytti koko ajan Saksan kisat, jolloin olkapää napsahti, ja jota aika ajoin "kärsitään" vieläkin. Vasen polvikin oli sen neljä-viisi viikkoa turvoksissa, ja vielä viimeaikoinakin se on ollut kipeä, jos on kyykistynyt. No, taas se sama polvi sitten otti ja napsahti, en tiedä miten, mutta napsahdus kuului ja polvi oli kipeä.

Niin kuin jo monet ovat todenneet, tarvitsen lisää lihaksia tukemaan niveliä, kun ne kerta näin helposti paukkuvat. Tai mikä lie siellä paukkuu - en tiedä kun en ole asiantuntija. Ei polvi enää varsinaisesti ole Kipeä, mutta kävellessä (ja varsinkin hyppiessä (joo, oli pakko kokeilla, tietenkin..)) se ilmoittele olemassaolostaan. Icepoweria vaan kehiin ja ideaaliside, kunnes polvituki on hommattu.

Koyamaa en jätä väliin mistään hinnasta. Koyama on "se kolmas" kisa, joka näyttää, mitä tapahtuu. Hommaan polvituen ja sillä selvä, matsaan ja katson miten käy. Pitää yrittää asennoitua rennosti eikä asettaa tavotteita korkealle - eipähän tipu korkealta. "Kauden" viimeiset kisat, ja pitkä kesäloma edessä, jolloin voi keskittyä lihaskunnon parantamiseen ja muutenkin kunnon kohottamiseen. Syksyllä sitten nähdään, missä kunnossa ollaan. Sitten onkin jo oranssi vyö...

Judo on aivan uskomaton laji. Vaikken olekaan päässyt vielä pintaa syvemmälle sen syövereihin, voin jo sanoa näin.

---

Kesän avajaisjäätelöt on syöty nyt myös Oulussa. Huhtikuun puolella ollessani Turussa, syötiin ensimmäsiet kiskajäätelöt - paritkin, sosiaalisesta painostuksesta. Tänään sitten syötiin ensimmäiset kiskajäätelöt Oulussa, rautatieaseman vieressä. Jäätelönmyyjäkin sanoi, että jäätelöt on vähän jäässä..... No joo, todellakin oli. Ehkä pitää vielä odotella lämpimämpiä säitä, mutta silti oli ihanaa - varsinkin, kun jäätelöpaastoa oli kertynyt jo pari viikkoa. Ja muutenkin - painonvedon jälkeen mitä tahansa ruokaa arvostaa.
Kyllä se kesä sieltä tulee!

Kaikkea sitä...

Ensinnäkin. Miksi tämä blogihässäkkä on muuttunut? Kenen luvalla, hä? Enhän minä tämmöistä osaa käyttää!! En edes tiedä, miten tämä blogi tulee nyt ulos, kun tämän julkaisen...


No, kirjoittelen silti vähän. On tapahtunut niin paljon - vuokrasopimus on kirjoitettu, vappua on vietetty ja kisoihin on yritetty valmistautua niin fyysiesti kuin henkisestikin. En sitten tiedä, kumpi on onnistunut paremmin.

Tosiaan: olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Aika hurjaa, kesällä asun jo omassa asunnossa! Fiilikset vaihtelevat: välillä se tuntuu aivan mahtavalta, välillä taas vähän haikealta. Onhan sitä tässä nykyisessäkin asunnossa jo asunut 10½ vuotta. Entä mitä sitten, kun äiti ei enää olekaan katsomassa perään? Huhhuh.

Odotan innolla, että pääsen suunnittelemaan järjestystä, laittamaan tavaroita paikoilleen ja pyörittämään omaa arkea. Sitä, kun tulee kesällä töistä kotiin ja tajuaa, että asuukin itsekseen. No, toisaalta välillä se voi olla juuri se, jota ei haluaisi. Mutta kuitenkin niin monet hyvät asiat dominoivat tämän pikkuseikan. Ainahan sitä voi käydä kylässä!

Pikkuhiljaa on alkanut tulla vastaan asioita, joita pitää alkaa hoitaa itse, kun tulee täysi-ikäiseksi. Niin moni ikäiseni on jo saavuttanut tämän "maagisen" ikärajan, mutta heitä haastatellessani "olo ei tunnu miltään". Ei varmasti juu, mutta oikeudet ja velvollisuudet tuntuvat. Paljon tulee olemaan opettelua. Mutta miksikä minä tämmöistä höpötän, kun se on itsestäänselvää?

Vappu tuli, oli ja on vieläkin. Itseltäni se meni vähän sivu suun - ensi lauantaina on nimittäin kisat. Onneksi eilisillan pelasti 10-11km juoksulenkki - suurin osa siitä enemmän tai vähemmän rankassa vesisateessa. Oli kuitenkin mahtava olo, eikä sadekaan haitannut, kun lämmöt oli päällä. Lähdin tosiaan juoksemaan vain ihan pientä iltalenkkiä - jotain kolmea-neljää kilometriä. Lenkin tehtyäni tajusin, kuinka mahtava olo oli, ja lähdin kiertämään järven - lenkin yhteispituudeksi arvioisin 10-11km.

Tänään olen sitten viettänyt korkeamman tahon ohjeiden mukaan lepopäivää. Aivan kamalaa: aamupäivän pyörin neljän seinän sisällä kuin häkkiin ajettu koira ja mietin, mitä sitä lepopäivänä kuuluu tehdä. Lueskelin, nukuin päiväunet, kävin juomassa päiväkahvit vapputunnelmissa Koitelinkoskella... Silti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain fiksua, tai mikä vielä pahempaa: koko ajan poltteli lenkille tai teki mieli tehdä kunnon sarjat vatsalihaksia. Päädyin kuitenkin venyttelemään - lepopäivä kun kerta on...

Nyt olen ihan kuollut. Koitelinkosken reissun jälkeen olen käytännössä tuijottanut apaattisena eteeni ja yrittänyt saada aivojani liikkeelle. Yrityksestä huolimatta mikään ei ole värähtänytkään, ja niinpä huomaan, että kello on puoli kahdeksan ja voisin painua nukkumaan. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä blogia enemmän tai vähemmän väsyneenä, ja teksti on (taas) sen mukaista.

Vappu tosiaan meni ihan ohi. Ei perinteisiä kaupungilla käyntejä (no, eipä kyllä oikeastaan olisi tehnyt edes mieli - paljon ihmisiä, meteliä ja tungosta siellä vain olisi ollut), ei perinteistä kesäkauden avajaisjäätelöä (voi että on kyllä ollut kamalaa! Pitää heti ensi lauantaina mennä kisojen jälkeen korjaamaan tilanne..), ei perinteisiä vappuvieraita... Mitä sitten? No: porkkanoita, kurkkua, rahkaa, maitoa, salaattia, raejuustoa.... Öh. En syö vähään aikaan rahkaa, nih!

Tuntuu, että Saksan reissusta jäi jonkinlainen kisakammo. Tuo ei nyt yhtään kuulosta siltä, miltä se tuntuu, mutta tarkoitan sitä, että kun ajattelenkin ottelua - edes aloitusta - adrenaliinit syöksyy huippuunsa ja pakokauhu meinaa iskeä. Muistan liiankin hyvin tunteen, kun pulssi nousee neljäänsataan ennen matolle menemistä, ja viiteensataan kun pitää ottaa ote. Vaikka vähän olen kisannut, on monesti jo ehtinyt tuntua siltä, että haluaa juosta karkuun.

Otteleminen kiehtoo ja kiinnostaa silti - se vetää puoleensa kuin magneetti, vaikka se pelottaakin. Se kai siinä se viehätys onkin: odottaa sitä 'pelon' tunnetta, kehon jännittyneisyyttä, tiheää pulssia ja sitä äärimmäistä keskittymistä, kun pitää seurata vastustajan liikkeitä. Huh. Monet sanovat, etteivät muista kisatilannetta tai sitä tunnetta. Minä en muista kisatilannetta tai sitä, mitä olen tehnyt, mutta muistan sen tunteen matolle astuessani.

---

Sain muuten englannin verkkokurssin päätökseen. Olen tavatoman ylpeä itsestäni, silä kirjoittelin kirjallisuusesseeni sunnuntaina melko hyvissä ajoin, ja sain palautettua sen opettajalle. Onpahan yksi huolenaihe taas poissa päiväjärjestyksestä, tosin lisää on tulossa, hurjaa vauhtia...

Jospa puolentoista viikon päästä odottava Etelä-Suomen reissu taas piristäisi ja antaisi voimia loppukevääseen. Ja jos se aurinko paistaisi, ja ilma lämpeäisi, ja lumet sulaisi, ja

Turhauttavaa pyörimistä ja hyviä uutisia

Mitenkä päivään voikaan mahtua näin paljon erilaisia tunteita?

Sain juuri tietää, että polvi on kunnossa. Tai siis ei ole, mutta ei siellä mitään rikkikään ole. Kuulemma vain verta ja vahingoittuneita kudoksia, jotka paranevat aikanaan. Helpotus! En tiennyt, että olin jännittänyt lääkärin soittoa näin paljon, mutta yllättävän iso kivi vierähti sydämeltä. Olin jo ehtinyt kuvitella, kuinka joudun puolen vuoden urheilukieltoon (joku tollasta uhkaili, kun sillä oli ollu kans turvonnu polvi jne jne...) Ei sellasta kestäis täyspäisenä. On tässä jo sairastettu! Ja mikä vielä parempaa, lääkäri sanoi, ettei polvea tarvitse varoa - liikkuu vaan vaikka vähän sattuiukin.

Pääsen siis hyvällä omalla tunnolla osallistumaan HaruShiaihin ja Koyama shiaihin. Ehdin jo ilmoittautuakin, vaikka lääkäri soitti vasta vartti sitten. Olen vähän innoissani...

Sain myös tietää, että pääsen katsomaan perjantaina yhtä asuntoa. Se on mukavannäköinen pieni kaksio, joka on tässä ihan lähellä. Oma sauna ja kaikki... Olen jo pitkään katsellut asuntoja: sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Olin ihan varma, että ostan heti oman asunnon, mutta jos tuo vuokrakämppä näyttää hyvältä ja vuokrasopimuksen allekirjoitus sopii vasta kesäkuussa, voisin muuttaa tuohon. Asunto näyttää juuri sopivan kokoiselta: minä kun en mihinkään opiskelijaboksiin tämän valtavan egoni kanssa mahdu. Nih.

On jotenkin jännä ajatus, että asun ehkä enää vain vajaan puolitoista kuukautta kotona. Tai no, asunhan minä sittenkin kotona kun on oma kämppä, mutta KOTONA kotona. Vaikka onkin jo pitkään henkisesti valmistautunut ja miettinyt kaiken valmiiksi, ei silti osaa ajatella, millaista on muuttaa asumaan yksin. Pitää hoitaa kaikki itse, eikä kukaan tule illalla kotiin väsyneenä ja ärtyneenä. Paitsi minä. Ja kun minä menen kotiin, kukaan ei varmasti ole paistanut karjalanpiirakoita...

Outoa mutta kiehtovaa. Tätä on odotettu.

---

Tänään turhautti myös oikein urakalla. Sain taas lähteä kiireellä hammaslääkäriin, eksyin, istuin puoli tuntia odottamassa, pääsin sisään, lähdin ja eksyin. Ja eksyin vielä kerran, ja taksikuski ettiskeli mua. Tulipahan pyörittyä ulkona, ja hoidettua sosiaalista kanssakäymistä kaappaamalla viaton ohikulkija silmiksi. Nyt on taas sitten hyvä fiilis, kun polvi-asia on kunnossa ja asuntoesittely odottaa!

On se kumma, kun taksi tulee heti kun sitä ei ihan heti kaipaisi, ja silloin kun itsellä on tuli hännän alla, taksia ei näy eikä kuulu. Tiedän tämän, mutta en opi sitä... Vähän sama bussien kanssa.

Osasyy eksyilyyn oli tuore lumi, jota eilisen ja yön aikana satoi. Ulkona pyöriessäni ja kiroillessa kuitenkin mietin, että viimeistään kuukauden päästä lumi on tipotiessään. Tai jos ei ole, niin lähden jonnekin vähän pidemmälle aloittamaan kesän.

---

Olipas sekavaa tekstiä... Taas... Ja huomiseksi pitäisi kirjoitella ksksi äidinnkielen tekstitaitovastausta tyylistä. Ja maantiedon tehtäväkirja pitäisi täyttää..... Ja ruotsin tiivistelmä. Ja kohta on viikonloppu! Meneepä aika nopeasti...

"Se tunne kun..."

Ensinnäkin täytyy sanoa, että "se tunne kun.." on älyttömän typerä ja kulunut fraasi, jota kuulee nykyään aivan liikaa. Siksipä se onkin varmaan menettänyt tehonsa. Ja minutkin on sitten näemmä aivopesty, kun tuo tuli mieleen...

Mutta. Ensimmäiset treenit sen jälkeen kun on ollut flunssassa puolitoista viikkoa ja paikat enemmän tai vähemmän rikki, on aivan mahtavat! Nytkin sain treeneistä valtavan adrenaliinipaukun, ja nyt tekisi mieli hyppiä seinillä eteen- taakse- ja sivuttain. Kun osaa ottaa varovasti ja siten, ettei vaaraa sattumisesta ole, on myös henkisesti paljon kevyempää palata takaisin treenirytmiin.

Nyt on siis tullut puolentoista viikon judotauko. Pääsiäisenä tuli liikuttua, mutta ei todellakaan niin paljoa kuin olin suunnitellut. En käynyt hiihtämässä, vaikka olisi ollut mahtavat säät. Sen sijaan käpästelin ja juoksentelin, riuhdoin kuminauhaa ja ratsastin. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään - edellisestä kerrasta kun on jo päässyt livahtamaan pari vuotta. Joka tapauksessa, melkleinpä kahden viikon sykettä nostavan liikunnan tauon jälkeen oli mahtavaa vetää sykkeet maksimiin.

Itse asiassa oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti syke nousi korkealle. Kuntopiiri jota tein valmentajan kyykyttäessä, ei aikaisemmin olisi nostanut sykettä näin paljoa. Perustelin sen sitten sillä, että kyllähän sairastelu kun sairastelu vie voimia. Sallittakoon siis tämä, tällä kertaa.

Maitohapot jylläsivät ja fiilis oli mahtava, vaikka vähän meinasi väsy painaa. Se, kun lihaksissa tuntuu sopivasti kipua ja väsymystä, mutta silti on pakko jaksaa, on mahtava sisun kasvattaja. Myös se, kun toinen on vieressä enemmän tai vähemmän tsemppaamassa, kannustaa. Se on kumma, miten urheilijat rääkkää itseään tietoisesti ja ovat ihan kuolleita treenien jälkeen, mutta kaikesta huolimatta saavat siitä vain enemmän virtaa ja puhtia arkeensa. Tulipa mieleen, että "urheilijat ovat terveitä masokisteja", vaikka kyllä vähän epäilen, että liekkö moista "tervettä masokismia" olemassakaan. Mutta parasta se on ilmeisesti uskoa, kun itsekin yrittää tulla urheilijaksi.

Adrenaliinista tuli mieleen, että se on myös kumma, mitenkä se hyvänolon tunne treenien jälkeen unohtuu aina, kun on vähääkään pidempi  tauko. Sen kyllä tietää, että liikkumisesta tulee parempi fiilis ja kunnon hikijumppa tekee hyvää, mutta sitä tunnetta kokonaisuudessaan ei pysty muistamaan. Tämäkin on huomattu niin monesti, ja jälleen kerran sen totesin. Mietin pääni puhki vertausta, joka kuvaisi treenien jälkeistä tunnetta, mutten nyt yhtäkkiä keksi. Pitänee kirjoitella jälkeenpäin, jos moinen johtuu mieleen.

Kun harrastin yleisurheilua, tällaisia adrenaliinipaukkuja oli vähemmän. Kuntopiirejä ja koordinaatioita tehdessä oli lähes aina mukavaa, mutta kun sattui päivä, jolloin juoksu ei maistunut, koko treenit olivat pilalla. Ratsastuksessa adrenaliinipaukku riippui niin omasta kuin hevosenkin päivästä: jos hevosella oli vähääkään huono päivä, omakin tekeminen saattoi lipsua ja koko tunti mennä päin mäntyä. Jos itsellä oli vähääkään väsyneenpi olo, hevonen huomasi sen ja veti ihan omat ohjelmat.

Judossa on tähän mennessä ollut vain yksi treenikerta, jonka jälkeen olen itkenyt. Ainakaan en muista kuin yhdet. Jokaisen treenikerran jälkeen on mahtava fiilis, ja judoa haluaa vain lisää ja lisää. Varsinkin ne kerrat, kun sykkeen saa ylhäälle; ottaa paljon randoria ja uchikumeja. Päässä täytyy viirata, kun on tämmöinen kevät takana mutta silti vain haluaa jatkaa ja vastoinkäymiset vain ruokkivat kipinää. Ei niin fiksua, mutta aivan ihanaa!

---

Tänään alkoi uusi jakso. Koulu alkoi vasta yhdeltätoista ja kesti neljään... Ainoat valopilkut päivässä olivat ne, että RU6 kurssi peruuntui ja  ÄI5-kurssi on kirjallisuushistorian kurssi. Kirjallisuushistoria on kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja siitä saisi kyllä olla tarjolla enemmänkin kursseja. Viimeinen tunti oli matikkaa, ja päänsärkyisenä, palelevana, nälkäisenä ja väsyneenä se kurssi alkoi erittäin huonosti. Jospa se siitä - ei ole vara valittaa tälläkään kertaa tuntimääristä. 10 viikkotuntia, 4 tai 5 kurssia. Onneksi on noita itsenäisiä vielä tahkottavana, ettei mene taas ihan lusmuiluksi...

PS.
Ehkei pitäisi kirjoitella mahtavien treenien jälkeen. Tulee vain ihan vauhkoa tekstiä....

Mielenkiintoista postia

Sain jokin aika sitten (no on siitä jo monta viikkoa) viestin ryhmänohjaajaltani, jossa hän kyseli kiinnostustani osallistua Nuori Aleksis -kirjallisuusraatiin. Kyseessä on siis Äidinkielenopettajain liiton vuosittain järjestämä raati, johon valitaan nuoria ympäri Suomea valitsemaan paras kirja edellisenä vuonna ilmestyneistä. Nyt siis on käsittelyssä viimevuoden (2011) teokset, ja listassa on yli 150 kirjaa.

Tänään sain sähköpostia, jossa tuo kirjalista oli. Lukaisin sen jo läpi, eikä ollut kovinkaan yllättävää huomata, etten ollut lukenut yhtäkään kirjoista. Lukemiseni kun suuntautuu enemmän klassikoihin kuin uutuuskirjoihin. Moni kirjailija oli tuttu entuudestaan, mutta vielä suurempi osa aivan tuntemattomia. Luvassa on siis hyvin mielenkiintoinen lukusessio...

Innostuin taas valtavasti tästä luku-urakasta. On mukava, kun on jokin motivoiva tekijä lukea, ja vieläpä kaunokirjallisuutta. On myös mukavaa, kun voi lukea välillä jotain ihan muuta, mitä normaalisti lukisi. Nytkin victorissa (kuuntelulaite, jolla luen äänikirjoja) on Volter Kilven Alastalon salissa. Niin paljon puhuttu piipunvalinta-kohtaus on nyt menossa ja se muuten on mahtavaa luettavaa! Oikeasti, se kuulsotaa tylsältä, mutta miehen ajatusmaailmaa on mahtava seurata. Eläköön klassikot!

Tämä uusien kirjojen lukeminen edellyttää myös skannerin käyttöönoton. Minulla on oma skanneri, mutta en ole juuri käyttänyt sitä, kun ei ole ollut tarvetta. Siispä en myöskään ole oikein opetellut käyttämään sitä, joten sinäkin on parannettavaa.. Tai ehkä alusta asti opeteltavaa. Pitää siis kaivella jostain skanneri, jolla alkaa skannailla kirjoja, joita ei mitä luultavimmin ole Celiassa.

---

Sain vinkin netissä olevalle torille, jossa voi jättää ilmaisen ilmoituksen myytävästä, ostettavasta tai annettavasta tavarasta. Okei, ei se ole mitään uutta, mutta eksyin sivuille harhailemaan pitkäksi aikaa. Löysin muun muassa mahtavan omakotitalotontin Kyprokselta, mökin Enontekiöltä, koiranpentuja (kuvat olivat niin suloisia, että meinasin heti soittaa myyjälle) ja kuntopyörän. Tuo kuntopyörä olisi oikeasti kiinnostanut, mutta kun siitä ei ollut kuvaa, en sitten jaksanut alkaa tutustua siihen tarkemmin. Olen jo jonkin aikaa haaveillut kuntopyörästä: kummisetäkin aina puhuu, että on polkenut niin ja niin kauan kuntopyörällä parvekkeella. Kuulostaa näppärältä!

---

Yskä on jatkunut reilun viikon, ja nyt tämä alkaa muistuttaa jo tupakkayskää. Keuhkot on kipeinä ja kurkkuun sattuu, eikä puhuminenkaan tunnu mukavalta. Flunssa muuten alkaa jo helpottaa.

Olkapääkin on kipeä. Pitänee kiikuttaa se seuran lääkärille ja kysyä, pitäisikö sille tehdä jotain. Tai tutkituttaa. Tuntuu, että nivel on vähän oudossa asennossa, tai sitten se liikkuu liikaa. En tiedä, en ole asiantuntija. Mutta kipeä se on, sen tiedän.