Mitenkä päivään voikaan mahtua näin paljon erilaisia tunteita?
Sain juuri tietää, että polvi on kunnossa. Tai siis ei ole, mutta ei siellä mitään rikkikään ole. Kuulemma vain verta ja vahingoittuneita kudoksia, jotka paranevat aikanaan. Helpotus! En tiennyt, että olin jännittänyt lääkärin soittoa näin paljon, mutta yllättävän iso kivi vierähti sydämeltä. Olin jo ehtinyt kuvitella, kuinka joudun puolen vuoden urheilukieltoon (joku tollasta uhkaili, kun sillä oli ollu kans turvonnu polvi jne jne...) Ei sellasta kestäis täyspäisenä. On tässä jo sairastettu! Ja mikä vielä parempaa, lääkäri sanoi, ettei polvea tarvitse varoa - liikkuu vaan vaikka vähän sattuiukin.
Pääsen siis hyvällä omalla tunnolla osallistumaan HaruShiaihin ja Koyama shiaihin. Ehdin jo ilmoittautuakin, vaikka lääkäri soitti vasta vartti sitten. Olen vähän innoissani...
Sain myös tietää, että pääsen katsomaan perjantaina yhtä asuntoa. Se on mukavannäköinen pieni kaksio, joka on tässä ihan lähellä. Oma sauna ja kaikki... Olen jo pitkään katsellut asuntoja: sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Olin ihan varma, että ostan heti oman asunnon, mutta jos tuo vuokrakämppä näyttää hyvältä ja vuokrasopimuksen allekirjoitus sopii vasta kesäkuussa, voisin muuttaa tuohon. Asunto näyttää juuri sopivan kokoiselta: minä kun en mihinkään opiskelijaboksiin tämän valtavan egoni kanssa mahdu. Nih.
On jotenkin jännä ajatus, että asun ehkä enää vain vajaan puolitoista kuukautta kotona. Tai no, asunhan minä sittenkin kotona kun on oma kämppä, mutta KOTONA kotona. Vaikka onkin jo pitkään henkisesti valmistautunut ja miettinyt kaiken valmiiksi, ei silti osaa ajatella, millaista on muuttaa asumaan yksin. Pitää hoitaa kaikki itse, eikä kukaan tule illalla kotiin väsyneenä ja ärtyneenä. Paitsi minä. Ja kun minä menen kotiin, kukaan ei varmasti ole paistanut karjalanpiirakoita...
Outoa mutta kiehtovaa. Tätä on odotettu.
---
Tänään turhautti myös oikein urakalla. Sain taas lähteä kiireellä hammaslääkäriin, eksyin, istuin puoli tuntia odottamassa, pääsin sisään, lähdin ja eksyin. Ja eksyin vielä kerran, ja taksikuski ettiskeli mua. Tulipahan pyörittyä ulkona, ja hoidettua sosiaalista kanssakäymistä kaappaamalla viaton ohikulkija silmiksi. Nyt on taas sitten hyvä fiilis, kun polvi-asia on kunnossa ja asuntoesittely odottaa!
On se kumma, kun taksi tulee heti kun sitä ei ihan heti kaipaisi, ja silloin kun itsellä on tuli hännän alla, taksia ei näy eikä kuulu. Tiedän tämän, mutta en opi sitä... Vähän sama bussien kanssa.
Osasyy eksyilyyn oli tuore lumi, jota eilisen ja yön aikana satoi. Ulkona pyöriessäni ja kiroillessa kuitenkin mietin, että viimeistään kuukauden päästä lumi on tipotiessään. Tai jos ei ole, niin lähden jonnekin vähän pidemmälle aloittamaan kesän.
---
Olipas sekavaa tekstiä... Taas... Ja huomiseksi pitäisi kirjoitella ksksi äidinnkielen tekstitaitovastausta tyylistä. Ja maantiedon tehtäväkirja pitäisi täyttää..... Ja ruotsin tiivistelmä. Ja kohta on viikonloppu! Meneepä aika nopeasti...
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
tiistai 10. huhtikuuta 2012
"Se tunne kun..."
Ensinnäkin täytyy sanoa, että "se tunne kun.." on älyttömän typerä ja kulunut fraasi, jota kuulee nykyään aivan liikaa. Siksipä se onkin varmaan menettänyt tehonsa. Ja minutkin on sitten näemmä aivopesty, kun tuo tuli mieleen...
Mutta. Ensimmäiset treenit sen jälkeen kun on ollut flunssassa puolitoista viikkoa ja paikat enemmän tai vähemmän rikki, on aivan mahtavat! Nytkin sain treeneistä valtavan adrenaliinipaukun, ja nyt tekisi mieli hyppiä seinillä eteen- taakse- ja sivuttain. Kun osaa ottaa varovasti ja siten, ettei vaaraa sattumisesta ole, on myös henkisesti paljon kevyempää palata takaisin treenirytmiin.
Nyt on siis tullut puolentoista viikon judotauko. Pääsiäisenä tuli liikuttua, mutta ei todellakaan niin paljoa kuin olin suunnitellut. En käynyt hiihtämässä, vaikka olisi ollut mahtavat säät. Sen sijaan käpästelin ja juoksentelin, riuhdoin kuminauhaa ja ratsastin. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään - edellisestä kerrasta kun on jo päässyt livahtamaan pari vuotta. Joka tapauksessa, melkleinpä kahden viikon sykettä nostavan liikunnan tauon jälkeen oli mahtavaa vetää sykkeet maksimiin.
Itse asiassa oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti syke nousi korkealle. Kuntopiiri jota tein valmentajan kyykyttäessä, ei aikaisemmin olisi nostanut sykettä näin paljoa. Perustelin sen sitten sillä, että kyllähän sairastelu kun sairastelu vie voimia. Sallittakoon siis tämä, tällä kertaa.
Maitohapot jylläsivät ja fiilis oli mahtava, vaikka vähän meinasi väsy painaa. Se, kun lihaksissa tuntuu sopivasti kipua ja väsymystä, mutta silti on pakko jaksaa, on mahtava sisun kasvattaja. Myös se, kun toinen on vieressä enemmän tai vähemmän tsemppaamassa, kannustaa. Se on kumma, miten urheilijat rääkkää itseään tietoisesti ja ovat ihan kuolleita treenien jälkeen, mutta kaikesta huolimatta saavat siitä vain enemmän virtaa ja puhtia arkeensa. Tulipa mieleen, että "urheilijat ovat terveitä masokisteja", vaikka kyllä vähän epäilen, että liekkö moista "tervettä masokismia" olemassakaan. Mutta parasta se on ilmeisesti uskoa, kun itsekin yrittää tulla urheilijaksi.
Adrenaliinista tuli mieleen, että se on myös kumma, mitenkä se hyvänolon tunne treenien jälkeen unohtuu aina, kun on vähääkään pidempi tauko. Sen kyllä tietää, että liikkumisesta tulee parempi fiilis ja kunnon hikijumppa tekee hyvää, mutta sitä tunnetta kokonaisuudessaan ei pysty muistamaan. Tämäkin on huomattu niin monesti, ja jälleen kerran sen totesin. Mietin pääni puhki vertausta, joka kuvaisi treenien jälkeistä tunnetta, mutten nyt yhtäkkiä keksi. Pitänee kirjoitella jälkeenpäin, jos moinen johtuu mieleen.
Kun harrastin yleisurheilua, tällaisia adrenaliinipaukkuja oli vähemmän. Kuntopiirejä ja koordinaatioita tehdessä oli lähes aina mukavaa, mutta kun sattui päivä, jolloin juoksu ei maistunut, koko treenit olivat pilalla. Ratsastuksessa adrenaliinipaukku riippui niin omasta kuin hevosenkin päivästä: jos hevosella oli vähääkään huono päivä, omakin tekeminen saattoi lipsua ja koko tunti mennä päin mäntyä. Jos itsellä oli vähääkään väsyneenpi olo, hevonen huomasi sen ja veti ihan omat ohjelmat.
Judossa on tähän mennessä ollut vain yksi treenikerta, jonka jälkeen olen itkenyt. Ainakaan en muista kuin yhdet. Jokaisen treenikerran jälkeen on mahtava fiilis, ja judoa haluaa vain lisää ja lisää. Varsinkin ne kerrat, kun sykkeen saa ylhäälle; ottaa paljon randoria ja uchikumeja. Päässä täytyy viirata, kun on tämmöinen kevät takana mutta silti vain haluaa jatkaa ja vastoinkäymiset vain ruokkivat kipinää. Ei niin fiksua, mutta aivan ihanaa!
---
Tänään alkoi uusi jakso. Koulu alkoi vasta yhdeltätoista ja kesti neljään... Ainoat valopilkut päivässä olivat ne, että RU6 kurssi peruuntui ja ÄI5-kurssi on kirjallisuushistorian kurssi. Kirjallisuushistoria on kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja siitä saisi kyllä olla tarjolla enemmänkin kursseja. Viimeinen tunti oli matikkaa, ja päänsärkyisenä, palelevana, nälkäisenä ja väsyneenä se kurssi alkoi erittäin huonosti. Jospa se siitä - ei ole vara valittaa tälläkään kertaa tuntimääristä. 10 viikkotuntia, 4 tai 5 kurssia. Onneksi on noita itsenäisiä vielä tahkottavana, ettei mene taas ihan lusmuiluksi...
PS.
Ehkei pitäisi kirjoitella mahtavien treenien jälkeen. Tulee vain ihan vauhkoa tekstiä....
Mutta. Ensimmäiset treenit sen jälkeen kun on ollut flunssassa puolitoista viikkoa ja paikat enemmän tai vähemmän rikki, on aivan mahtavat! Nytkin sain treeneistä valtavan adrenaliinipaukun, ja nyt tekisi mieli hyppiä seinillä eteen- taakse- ja sivuttain. Kun osaa ottaa varovasti ja siten, ettei vaaraa sattumisesta ole, on myös henkisesti paljon kevyempää palata takaisin treenirytmiin.
Nyt on siis tullut puolentoista viikon judotauko. Pääsiäisenä tuli liikuttua, mutta ei todellakaan niin paljoa kuin olin suunnitellut. En käynyt hiihtämässä, vaikka olisi ollut mahtavat säät. Sen sijaan käpästelin ja juoksentelin, riuhdoin kuminauhaa ja ratsastin. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään - edellisestä kerrasta kun on jo päässyt livahtamaan pari vuotta. Joka tapauksessa, melkleinpä kahden viikon sykettä nostavan liikunnan tauon jälkeen oli mahtavaa vetää sykkeet maksimiin.
Itse asiassa oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti syke nousi korkealle. Kuntopiiri jota tein valmentajan kyykyttäessä, ei aikaisemmin olisi nostanut sykettä näin paljoa. Perustelin sen sitten sillä, että kyllähän sairastelu kun sairastelu vie voimia. Sallittakoon siis tämä, tällä kertaa.
Maitohapot jylläsivät ja fiilis oli mahtava, vaikka vähän meinasi väsy painaa. Se, kun lihaksissa tuntuu sopivasti kipua ja väsymystä, mutta silti on pakko jaksaa, on mahtava sisun kasvattaja. Myös se, kun toinen on vieressä enemmän tai vähemmän tsemppaamassa, kannustaa. Se on kumma, miten urheilijat rääkkää itseään tietoisesti ja ovat ihan kuolleita treenien jälkeen, mutta kaikesta huolimatta saavat siitä vain enemmän virtaa ja puhtia arkeensa. Tulipa mieleen, että "urheilijat ovat terveitä masokisteja", vaikka kyllä vähän epäilen, että liekkö moista "tervettä masokismia" olemassakaan. Mutta parasta se on ilmeisesti uskoa, kun itsekin yrittää tulla urheilijaksi.
Adrenaliinista tuli mieleen, että se on myös kumma, mitenkä se hyvänolon tunne treenien jälkeen unohtuu aina, kun on vähääkään pidempi tauko. Sen kyllä tietää, että liikkumisesta tulee parempi fiilis ja kunnon hikijumppa tekee hyvää, mutta sitä tunnetta kokonaisuudessaan ei pysty muistamaan. Tämäkin on huomattu niin monesti, ja jälleen kerran sen totesin. Mietin pääni puhki vertausta, joka kuvaisi treenien jälkeistä tunnetta, mutten nyt yhtäkkiä keksi. Pitänee kirjoitella jälkeenpäin, jos moinen johtuu mieleen.
Kun harrastin yleisurheilua, tällaisia adrenaliinipaukkuja oli vähemmän. Kuntopiirejä ja koordinaatioita tehdessä oli lähes aina mukavaa, mutta kun sattui päivä, jolloin juoksu ei maistunut, koko treenit olivat pilalla. Ratsastuksessa adrenaliinipaukku riippui niin omasta kuin hevosenkin päivästä: jos hevosella oli vähääkään huono päivä, omakin tekeminen saattoi lipsua ja koko tunti mennä päin mäntyä. Jos itsellä oli vähääkään väsyneenpi olo, hevonen huomasi sen ja veti ihan omat ohjelmat.
Judossa on tähän mennessä ollut vain yksi treenikerta, jonka jälkeen olen itkenyt. Ainakaan en muista kuin yhdet. Jokaisen treenikerran jälkeen on mahtava fiilis, ja judoa haluaa vain lisää ja lisää. Varsinkin ne kerrat, kun sykkeen saa ylhäälle; ottaa paljon randoria ja uchikumeja. Päässä täytyy viirata, kun on tämmöinen kevät takana mutta silti vain haluaa jatkaa ja vastoinkäymiset vain ruokkivat kipinää. Ei niin fiksua, mutta aivan ihanaa!
---
Tänään alkoi uusi jakso. Koulu alkoi vasta yhdeltätoista ja kesti neljään... Ainoat valopilkut päivässä olivat ne, että RU6 kurssi peruuntui ja ÄI5-kurssi on kirjallisuushistorian kurssi. Kirjallisuushistoria on kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja siitä saisi kyllä olla tarjolla enemmänkin kursseja. Viimeinen tunti oli matikkaa, ja päänsärkyisenä, palelevana, nälkäisenä ja väsyneenä se kurssi alkoi erittäin huonosti. Jospa se siitä - ei ole vara valittaa tälläkään kertaa tuntimääristä. 10 viikkotuntia, 4 tai 5 kurssia. Onneksi on noita itsenäisiä vielä tahkottavana, ettei mene taas ihan lusmuiluksi...
PS.
Ehkei pitäisi kirjoitella mahtavien treenien jälkeen. Tulee vain ihan vauhkoa tekstiä....
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Mielenkiintoista postia
Sain jokin aika sitten (no on siitä jo monta viikkoa) viestin ryhmänohjaajaltani, jossa hän kyseli kiinnostustani osallistua Nuori Aleksis -kirjallisuusraatiin. Kyseessä on siis Äidinkielenopettajain liiton vuosittain järjestämä raati, johon valitaan nuoria ympäri Suomea valitsemaan paras kirja edellisenä vuonna ilmestyneistä. Nyt siis on käsittelyssä viimevuoden (2011) teokset, ja listassa on yli 150 kirjaa.
Tänään sain sähköpostia, jossa tuo kirjalista oli. Lukaisin sen jo läpi, eikä ollut kovinkaan yllättävää huomata, etten ollut lukenut yhtäkään kirjoista. Lukemiseni kun suuntautuu enemmän klassikoihin kuin uutuuskirjoihin. Moni kirjailija oli tuttu entuudestaan, mutta vielä suurempi osa aivan tuntemattomia. Luvassa on siis hyvin mielenkiintoinen lukusessio...
Innostuin taas valtavasti tästä luku-urakasta. On mukava, kun on jokin motivoiva tekijä lukea, ja vieläpä kaunokirjallisuutta. On myös mukavaa, kun voi lukea välillä jotain ihan muuta, mitä normaalisti lukisi. Nytkin victorissa (kuuntelulaite, jolla luen äänikirjoja) on Volter Kilven Alastalon salissa. Niin paljon puhuttu piipunvalinta-kohtaus on nyt menossa ja se muuten on mahtavaa luettavaa! Oikeasti, se kuulsotaa tylsältä, mutta miehen ajatusmaailmaa on mahtava seurata. Eläköön klassikot!
Tämä uusien kirjojen lukeminen edellyttää myös skannerin käyttöönoton. Minulla on oma skanneri, mutta en ole juuri käyttänyt sitä, kun ei ole ollut tarvetta. Siispä en myöskään ole oikein opetellut käyttämään sitä, joten sinäkin on parannettavaa.. Tai ehkä alusta asti opeteltavaa. Pitää siis kaivella jostain skanneri, jolla alkaa skannailla kirjoja, joita ei mitä luultavimmin ole Celiassa.
---
Sain vinkin netissä olevalle torille, jossa voi jättää ilmaisen ilmoituksen myytävästä, ostettavasta tai annettavasta tavarasta. Okei, ei se ole mitään uutta, mutta eksyin sivuille harhailemaan pitkäksi aikaa. Löysin muun muassa mahtavan omakotitalotontin Kyprokselta, mökin Enontekiöltä, koiranpentuja (kuvat olivat niin suloisia, että meinasin heti soittaa myyjälle) ja kuntopyörän. Tuo kuntopyörä olisi oikeasti kiinnostanut, mutta kun siitä ei ollut kuvaa, en sitten jaksanut alkaa tutustua siihen tarkemmin. Olen jo jonkin aikaa haaveillut kuntopyörästä: kummisetäkin aina puhuu, että on polkenut niin ja niin kauan kuntopyörällä parvekkeella. Kuulostaa näppärältä!
---
Yskä on jatkunut reilun viikon, ja nyt tämä alkaa muistuttaa jo tupakkayskää. Keuhkot on kipeinä ja kurkkuun sattuu, eikä puhuminenkaan tunnu mukavalta. Flunssa muuten alkaa jo helpottaa.
Olkapääkin on kipeä. Pitänee kiikuttaa se seuran lääkärille ja kysyä, pitäisikö sille tehdä jotain. Tai tutkituttaa. Tuntuu, että nivel on vähän oudossa asennossa, tai sitten se liikkuu liikaa. En tiedä, en ole asiantuntija. Mutta kipeä se on, sen tiedän.
Tänään sain sähköpostia, jossa tuo kirjalista oli. Lukaisin sen jo läpi, eikä ollut kovinkaan yllättävää huomata, etten ollut lukenut yhtäkään kirjoista. Lukemiseni kun suuntautuu enemmän klassikoihin kuin uutuuskirjoihin. Moni kirjailija oli tuttu entuudestaan, mutta vielä suurempi osa aivan tuntemattomia. Luvassa on siis hyvin mielenkiintoinen lukusessio...
Innostuin taas valtavasti tästä luku-urakasta. On mukava, kun on jokin motivoiva tekijä lukea, ja vieläpä kaunokirjallisuutta. On myös mukavaa, kun voi lukea välillä jotain ihan muuta, mitä normaalisti lukisi. Nytkin victorissa (kuuntelulaite, jolla luen äänikirjoja) on Volter Kilven Alastalon salissa. Niin paljon puhuttu piipunvalinta-kohtaus on nyt menossa ja se muuten on mahtavaa luettavaa! Oikeasti, se kuulsotaa tylsältä, mutta miehen ajatusmaailmaa on mahtava seurata. Eläköön klassikot!
Tämä uusien kirjojen lukeminen edellyttää myös skannerin käyttöönoton. Minulla on oma skanneri, mutta en ole juuri käyttänyt sitä, kun ei ole ollut tarvetta. Siispä en myöskään ole oikein opetellut käyttämään sitä, joten sinäkin on parannettavaa.. Tai ehkä alusta asti opeteltavaa. Pitää siis kaivella jostain skanneri, jolla alkaa skannailla kirjoja, joita ei mitä luultavimmin ole Celiassa.
---
Sain vinkin netissä olevalle torille, jossa voi jättää ilmaisen ilmoituksen myytävästä, ostettavasta tai annettavasta tavarasta. Okei, ei se ole mitään uutta, mutta eksyin sivuille harhailemaan pitkäksi aikaa. Löysin muun muassa mahtavan omakotitalotontin Kyprokselta, mökin Enontekiöltä, koiranpentuja (kuvat olivat niin suloisia, että meinasin heti soittaa myyjälle) ja kuntopyörän. Tuo kuntopyörä olisi oikeasti kiinnostanut, mutta kun siitä ei ollut kuvaa, en sitten jaksanut alkaa tutustua siihen tarkemmin. Olen jo jonkin aikaa haaveillut kuntopyörästä: kummisetäkin aina puhuu, että on polkenut niin ja niin kauan kuntopyörällä parvekkeella. Kuulostaa näppärältä!
---
Yskä on jatkunut reilun viikon, ja nyt tämä alkaa muistuttaa jo tupakkayskää. Keuhkot on kipeinä ja kurkkuun sattuu, eikä puhuminenkaan tunnu mukavalta. Flunssa muuten alkaa jo helpottaa.
Olkapääkin on kipeä. Pitänee kiikuttaa se seuran lääkärille ja kysyä, pitäisikö sille tehdä jotain. Tai tutkituttaa. Tuntuu, että nivel on vähän oudossa asennossa, tai sitten se liikkuu liikaa. En tiedä, en ole asiantuntija. Mutta kipeä se on, sen tiedän.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
"Jos täytätte mun lasini, niin voisin kertoa, semmoisen tarinan, joll' ei oo vertoa..."
Mä en muuten tiedä, miksi Rosvo Roope tuli nyt mieleen, mutta jostain syystä se sopii melko hyvin reissuun, jonka tein. Heidelbergiin, en Bremeniin, kuten aiemmassa blogissani väitin.
Heidelberg - pieni, vanha kaupunki. Arkkitehtuuri aivan upeaa: vanhaa ja viihtyisän näköistä. Olympic Statspünkt Rein oli iso ja mukava urheiluopisto, jossa majailimme melkein viikon. Säät olivat ihanat, aivan varmasti yli +20 astetat joka päivä, vaikken mittaria nähnytkään. Aurinko paistoi, ja kevät Saksassa oli pitkällä.
Lauantai oli puuduttava päivä: melkein 11 tuntia kestävät kisat olivat sekavat, eikä omasta kisaamisajasta ollut mitään tietoa. Päivä siis meni lämmitellessä, viiletessä, lämmetessä ja jännittäessä. Kuuden tunnin odotuksen jälkeen otin kaksi matsia, jotka olivat lyhyitä ja ylivoimaisia - löysin itseni matosta kolmesti. Toinen ottelu päättyi siihen, että hajotin olkapääni. En tiedä mikä siinä on, mutta varmaan jotain venähtänyt. Kisat loppuivat osaltani siihen. Muilla meni onneksi paremmin.
Sain jostain syystä pronssimitalin. En yhtään tiedä miksi, mutta onpahan ensimmäinen kansainvälinen mitali nyt sitten seinällä. Ehkä ne ajattelivat, että tuolle keltavoiselle pitää antaa pronssia lohdutukseksi, kun se vielä loukkaantuikin... No, näin Saksassa. Ihmesysteemit niillä. Mutta eipä kukaan ole muuta väittänytkään.
Leiri meni osaltani puolitehoilla. Oli tympeää, kun olkapää rajoitti tekemistä. Mattorandoria otin kuitenkin joka päivä, ja oman joukkueen kanssa se olikin mukavaa, kun ne osasivat varoa ja tiesivät, että mulla on vähän joka paikka rikki. Maanantaina kun vielä muljahti nilkka pystyrandorissa.
Loukkaantumisputken jatkumisesta huolimatta oli mahtava reissu. Keskiviikkona käytiin tutustumassa Heidelbergin keskustaan, ja sieltä löytyikin vaikka mitä upeita liikkeitä: kahvikauppa, suklaapuoti, monia ihanan tuoksuisia kahviloita ja ravintoloita, ihania näyteikkunoita ja jäätelöbaari, josta sai käsittämättömän hyvää jäätelöä. Ah, moinen kun löytyisi Oulusta....
Kävin tietenkin myös kirjakaupassa, ja ostin saksan kielisen kirjan. Tämä siis jatkuu: joka maasta jossa käyn, pitää saada kirja, joka on kirjoitettu ko. maan kielellä. Kreikasta löysin Odysseuksen. Vuosi sitten.
Nyrjähtäneen nilkan, hajonneen olkapään, mustan polven ja kipeiden sormien lisäksi sain mahtavan romuskan, joka puhkesi loistoonsa vasta tänään. Kotiuduin eilen (torstaina) Ouluun, ja menin sitten tietenkin töihin illalla kerhoon. Lasten kanssa ulkoillessa alkoi varpaita palella, ja tänä aamuna oli pää täynnä jotain erittäin paksua tavaraa. Nyt sitä tulee nenästä litra kaupalla, ja korvat on täysin tukossa. Onpa kiva kun aurinko paistaa, mutta joudun katselemaan sitä lasin läpi... Ainakin on lämpimämpi.
Totesin myös, ettei tuonne ulos olisi asiaa, ainakaan juokslenkille, vaikka lentsua ei olisikaan. Kävin nimittäin tekemässä ruotsin kokeen, ja tuolla lyhyellä koulumatkalla nilkka ehti ärtyä. Nyt sitä ei enää kärsi pyöritellä - se kun pyöri tuolla pottupeltomaisilla teillä hiippaillessa...
Katselin tuossa jo lentoja jonnekin helatorstain ajalle, mutta taitaapa olla sellainen ajankohta, jolloin joka suuntaan lennot maksavat hunajaa. Pitää vielä katsella, ja jos tällä kertaa saisi jonkun mukaan, voisi kyllä jossain kävästäkin... On paljon mukavampi olla ulkomailla kuin Suomessa. Tycker jag. Nih.
---
Nyt pitäisi lukea (jaksaa lukea) kokeisiin. Tämän päivän ruotsi meni aika arpapelillä, ja mun tuurilla se meinaa aika surkeaa numeroa, vaikka Ruotsi-paita olikin päällä. Onneksi torstaina alkaa pääsiäisloma, ja vasta joskus kaaaaukana tulevaisuudessa alkaa viides jakso.
Heidelberg - pieni, vanha kaupunki. Arkkitehtuuri aivan upeaa: vanhaa ja viihtyisän näköistä. Olympic Statspünkt Rein oli iso ja mukava urheiluopisto, jossa majailimme melkein viikon. Säät olivat ihanat, aivan varmasti yli +20 astetat joka päivä, vaikken mittaria nähnytkään. Aurinko paistoi, ja kevät Saksassa oli pitkällä.
Lauantai oli puuduttava päivä: melkein 11 tuntia kestävät kisat olivat sekavat, eikä omasta kisaamisajasta ollut mitään tietoa. Päivä siis meni lämmitellessä, viiletessä, lämmetessä ja jännittäessä. Kuuden tunnin odotuksen jälkeen otin kaksi matsia, jotka olivat lyhyitä ja ylivoimaisia - löysin itseni matosta kolmesti. Toinen ottelu päättyi siihen, että hajotin olkapääni. En tiedä mikä siinä on, mutta varmaan jotain venähtänyt. Kisat loppuivat osaltani siihen. Muilla meni onneksi paremmin.
Sain jostain syystä pronssimitalin. En yhtään tiedä miksi, mutta onpahan ensimmäinen kansainvälinen mitali nyt sitten seinällä. Ehkä ne ajattelivat, että tuolle keltavoiselle pitää antaa pronssia lohdutukseksi, kun se vielä loukkaantuikin... No, näin Saksassa. Ihmesysteemit niillä. Mutta eipä kukaan ole muuta väittänytkään.
Leiri meni osaltani puolitehoilla. Oli tympeää, kun olkapää rajoitti tekemistä. Mattorandoria otin kuitenkin joka päivä, ja oman joukkueen kanssa se olikin mukavaa, kun ne osasivat varoa ja tiesivät, että mulla on vähän joka paikka rikki. Maanantaina kun vielä muljahti nilkka pystyrandorissa.
Loukkaantumisputken jatkumisesta huolimatta oli mahtava reissu. Keskiviikkona käytiin tutustumassa Heidelbergin keskustaan, ja sieltä löytyikin vaikka mitä upeita liikkeitä: kahvikauppa, suklaapuoti, monia ihanan tuoksuisia kahviloita ja ravintoloita, ihania näyteikkunoita ja jäätelöbaari, josta sai käsittämättömän hyvää jäätelöä. Ah, moinen kun löytyisi Oulusta....
Kävin tietenkin myös kirjakaupassa, ja ostin saksan kielisen kirjan. Tämä siis jatkuu: joka maasta jossa käyn, pitää saada kirja, joka on kirjoitettu ko. maan kielellä. Kreikasta löysin Odysseuksen. Vuosi sitten.
Nyrjähtäneen nilkan, hajonneen olkapään, mustan polven ja kipeiden sormien lisäksi sain mahtavan romuskan, joka puhkesi loistoonsa vasta tänään. Kotiuduin eilen (torstaina) Ouluun, ja menin sitten tietenkin töihin illalla kerhoon. Lasten kanssa ulkoillessa alkoi varpaita palella, ja tänä aamuna oli pää täynnä jotain erittäin paksua tavaraa. Nyt sitä tulee nenästä litra kaupalla, ja korvat on täysin tukossa. Onpa kiva kun aurinko paistaa, mutta joudun katselemaan sitä lasin läpi... Ainakin on lämpimämpi.
Totesin myös, ettei tuonne ulos olisi asiaa, ainakaan juokslenkille, vaikka lentsua ei olisikaan. Kävin nimittäin tekemässä ruotsin kokeen, ja tuolla lyhyellä koulumatkalla nilkka ehti ärtyä. Nyt sitä ei enää kärsi pyöritellä - se kun pyöri tuolla pottupeltomaisilla teillä hiippaillessa...
Katselin tuossa jo lentoja jonnekin helatorstain ajalle, mutta taitaapa olla sellainen ajankohta, jolloin joka suuntaan lennot maksavat hunajaa. Pitää vielä katsella, ja jos tällä kertaa saisi jonkun mukaan, voisi kyllä jossain kävästäkin... On paljon mukavampi olla ulkomailla kuin Suomessa. Tycker jag. Nih.
---
Nyt pitäisi lukea (jaksaa lukea) kokeisiin. Tämän päivän ruotsi meni aika arpapelillä, ja mun tuurilla se meinaa aika surkeaa numeroa, vaikka Ruotsi-paita olikin päällä. Onneksi torstaina alkaa pääsiäisloma, ja vasta joskus kaaaaukana tulevaisuudessa alkaa viides jakso.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Sprehen Sie Deutch?
Kleine... Und jetzt ich zu Bremen gehen will.
Jep. Eli yoihuomenna olis lähtö Bremeniin. Niin yllättäen ja puun takaa tullut reissu onkin nyt ovella, ja nyt pitää tietenkin asiaan kuuluvasti hyppiä seinille ja oireilla muutenkin. Matkakuumetta siis, ja tuntuu taas, jotta ihan liian innossaan sitä osaakin olla...
Karu todellisuus tulee varmaan vastaan, kun treenejä on kahdesti päivässä. Ja kuulemma ovat melko raskaita.... Toivottavasti jaksan muutakin kuin nukkua.. :)
Nyt on ollut parin viikon treeniputki vähemmillä lepopäivillä. Itse asiassa yhtäkään oikeaa KUNNON lepopäivää ei olekaan ollut, vaan välillä vähän löysempiä treenipäiviä. Tänäänkin käytännössä oli "palauttelupäivä", kun treeneissä keskityin lähinnä olemaan uke. Huomennakin piipahdan vain pikaisesti aukaisemassa kinttuja tien päällä, ennenkun lehahdan pk-seudulle odottelemaan perjantai-aamua. Nykin ehkä pitäisi painua pehkuihin, mutta eihän sitä malta...
Odotan Saksan matkalta paljon: uusia tekniikoita, parempaa pystyrandoria ja tietenkin paljon uusia tuttavuuksia. Ja kisaamaankin ehkä kuulemma saatan päästä....
---
Uskonnon opetaja laittoi Wilmassa viestiä, ja kuulemma jonkinnäkösen taulukon mukaan kirjotuksista olisi tulossa M. Totta kai se on aika hyvä verrattuna siihen, miltä koe tuntui, mutta en silti ole tyytyväinen. Pitäisi nyt vain malttaa odotella ne viralliset tulokset, mutta olen silti sillä kannalla, että aion kysellä uusimisten perään...
---
Söin muuten äsken iltapalaksi rahkaa, johon sekoitin jauhelihakastiketta, mansikkahilloa ja mysliä. Oli muuten aika hyvää, ja kun lopuksi vielä vähän laittoi chiliä sekaan... Joo, kuulostaa aika kornilta, mutta kokeilkaa vaikka! (piirretään taas rasti seinään.....)
Jep. Eli yoihuomenna olis lähtö Bremeniin. Niin yllättäen ja puun takaa tullut reissu onkin nyt ovella, ja nyt pitää tietenkin asiaan kuuluvasti hyppiä seinille ja oireilla muutenkin. Matkakuumetta siis, ja tuntuu taas, jotta ihan liian innossaan sitä osaakin olla...
Karu todellisuus tulee varmaan vastaan, kun treenejä on kahdesti päivässä. Ja kuulemma ovat melko raskaita.... Toivottavasti jaksan muutakin kuin nukkua.. :)
Nyt on ollut parin viikon treeniputki vähemmillä lepopäivillä. Itse asiassa yhtäkään oikeaa KUNNON lepopäivää ei olekaan ollut, vaan välillä vähän löysempiä treenipäiviä. Tänäänkin käytännössä oli "palauttelupäivä", kun treeneissä keskityin lähinnä olemaan uke. Huomennakin piipahdan vain pikaisesti aukaisemassa kinttuja tien päällä, ennenkun lehahdan pk-seudulle odottelemaan perjantai-aamua. Nykin ehkä pitäisi painua pehkuihin, mutta eihän sitä malta...
Odotan Saksan matkalta paljon: uusia tekniikoita, parempaa pystyrandoria ja tietenkin paljon uusia tuttavuuksia. Ja kisaamaankin ehkä kuulemma saatan päästä....
---
Uskonnon opetaja laittoi Wilmassa viestiä, ja kuulemma jonkinnäkösen taulukon mukaan kirjotuksista olisi tulossa M. Totta kai se on aika hyvä verrattuna siihen, miltä koe tuntui, mutta en silti ole tyytyväinen. Pitäisi nyt vain malttaa odotella ne viralliset tulokset, mutta olen silti sillä kannalla, että aion kysellä uusimisten perään...
---
Söin muuten äsken iltapalaksi rahkaa, johon sekoitin jauhelihakastiketta, mansikkahilloa ja mysliä. Oli muuten aika hyvää, ja kun lopuksi vielä vähän laittoi chiliä sekaan... Joo, kuulostaa aika kornilta, mutta kokeilkaa vaikka! (piirretään taas rasti seinään.....)
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Yo-kirjoitukset, puhuvat hevoset ja omapäiset judotreenit
"Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen.." Tuo biisi tuli ekana mieleen. Enkä edes tiedä, mistä ja milloin se on noussut pintaan. Sen vain tiedän, että esittäjä on 13-vuotias Robin.
Mutta selvisimpä silti yo-kirjoituksista. Enkä ymmärrä, miksen jännittänyt... Ehkä sen takia, että niin moni kielsi jännittämästä. En oikein tiedä, menikö tentti hyvin vai huonosti, vai hyvin huonosti, mutta ainakin kolme esseetä onnistui.
Kun näin kysymykset, meinasin vetää itku-potku-raivarit. Jätin ne sitten kuitenkin väliin, mutta se adrenaliinivirtaus ainakin lämmiti pari tuntia. Sainkin jotain aikaiseksi, mutta sitten alkoi palella. Tuntui, ettei ajatuskaan kulje, kun paleli niin kamalasti. En ollut ottanut neuvosta vaaria ja varautunut ylimääräisellä hupparilla, vaan ajattelin pärjääväni ohuella pitkähihaisella. Seuraavalla kerrallapa tiedän varautua. Oikeasti.
Sain oman erillisen tilan, jossa sain tehdä kokeen. Kuvittelisin, että oli luksusta saada kokonainen luokka käyttöön, sillä mitä kavereilta on kuullut, vastaavia ratkaisuja ovat olleet mm. varastot ja opettajien työhuoneet. Olin ihan tyytyväinen, kun vielä muutama päivä sitten luulin joutuvani olemaan salissa muiden kanssa.
Helpotus tuli vasta, kun lähdin judotreeneihin. Sitä ennen ehdin käydä tuulettamassa aivoja puolen tunnin juoksulenkillä. Oli mukavaa saada purkaa heti kaikki paineet jalkojen nosteluun, pystyssä pysymiseen ja puhumiseen. Oli myös mukavaa selitellä omia tuntemuksiaan, jotka olivat melko sekavat. Kysymykset siis olisivat voineet olla parempiakin...
Pikkuvieraiden lähdettyä tajusin, että minulla oli puoli tuntia aikaa ehtiä dojolle, vaikkei siellä varsinaisia treenejä ollutkaan. Olin kuitenkin ajatellut, että menen vetämään omat lihaskuntotreenit, jotta olisin jonkinlaisessa kunnossa ennen Saksaa. Olikin todella mukava olla itsekseen tatamilla - toisella puoella oli vain kaksi muuta lisäkseni. Sain juoksennella ja punnerrella rauhassa, ja tehdä taisabaki-treenejä omaan tahtiin. En sitten tiedä, kuinka oikeaoppisia nekin olivat, mutta ainakinpahan olen treenannut. Sain kunnon hiet pintaan, ja siellä pääsin lopullisesti eroon tympeästä tunteesta, joka johtui kirjoituksista.
---
Näin viimeyönä unta, että "löysin" oman hevosen. En oikein tiedä, miten ja mistä sen löysin, mutta päätin kuitenkin ottaa sen kotiin. Tai siis mummolaan, jossa olin kesälomalla (äidin mummola). Hevonen istuskeli välillä portailla ja repi kavioillaan ruohoa maasta, tarjosipa minullein syötäväksi... Sitten lopussa se oli ihan tavallinen hevonen, joka ei virkannut mitään - ravasi vain taivaallisen tasaisesti...
Mietin vain, että olikohan tuo uni nyt se viimeinen tikki tallille menosta. Joulun jälkeen on päivä päivältä tuntunut enemmän tuntunut siltä, että pitäisi päästä käymään tallilla ja saada taas tuntea hevosten silkkiturpien lämpimät hönkäilyt. Onhan siitä jo aikaakin, kun viimeksi olen hevosen selässä ollut...
Mutta selvisimpä silti yo-kirjoituksista. Enkä ymmärrä, miksen jännittänyt... Ehkä sen takia, että niin moni kielsi jännittämästä. En oikein tiedä, menikö tentti hyvin vai huonosti, vai hyvin huonosti, mutta ainakin kolme esseetä onnistui.
Kun näin kysymykset, meinasin vetää itku-potku-raivarit. Jätin ne sitten kuitenkin väliin, mutta se adrenaliinivirtaus ainakin lämmiti pari tuntia. Sainkin jotain aikaiseksi, mutta sitten alkoi palella. Tuntui, ettei ajatuskaan kulje, kun paleli niin kamalasti. En ollut ottanut neuvosta vaaria ja varautunut ylimääräisellä hupparilla, vaan ajattelin pärjääväni ohuella pitkähihaisella. Seuraavalla kerrallapa tiedän varautua. Oikeasti.
Sain oman erillisen tilan, jossa sain tehdä kokeen. Kuvittelisin, että oli luksusta saada kokonainen luokka käyttöön, sillä mitä kavereilta on kuullut, vastaavia ratkaisuja ovat olleet mm. varastot ja opettajien työhuoneet. Olin ihan tyytyväinen, kun vielä muutama päivä sitten luulin joutuvani olemaan salissa muiden kanssa.
Helpotus tuli vasta, kun lähdin judotreeneihin. Sitä ennen ehdin käydä tuulettamassa aivoja puolen tunnin juoksulenkillä. Oli mukavaa saada purkaa heti kaikki paineet jalkojen nosteluun, pystyssä pysymiseen ja puhumiseen. Oli myös mukavaa selitellä omia tuntemuksiaan, jotka olivat melko sekavat. Kysymykset siis olisivat voineet olla parempiakin...
Pikkuvieraiden lähdettyä tajusin, että minulla oli puoli tuntia aikaa ehtiä dojolle, vaikkei siellä varsinaisia treenejä ollutkaan. Olin kuitenkin ajatellut, että menen vetämään omat lihaskuntotreenit, jotta olisin jonkinlaisessa kunnossa ennen Saksaa. Olikin todella mukava olla itsekseen tatamilla - toisella puoella oli vain kaksi muuta lisäkseni. Sain juoksennella ja punnerrella rauhassa, ja tehdä taisabaki-treenejä omaan tahtiin. En sitten tiedä, kuinka oikeaoppisia nekin olivat, mutta ainakinpahan olen treenannut. Sain kunnon hiet pintaan, ja siellä pääsin lopullisesti eroon tympeästä tunteesta, joka johtui kirjoituksista.
---
Näin viimeyönä unta, että "löysin" oman hevosen. En oikein tiedä, miten ja mistä sen löysin, mutta päätin kuitenkin ottaa sen kotiin. Tai siis mummolaan, jossa olin kesälomalla (äidin mummola). Hevonen istuskeli välillä portailla ja repi kavioillaan ruohoa maasta, tarjosipa minullein syötäväksi... Sitten lopussa se oli ihan tavallinen hevonen, joka ei virkannut mitään - ravasi vain taivaallisen tasaisesti...
Mietin vain, että olikohan tuo uni nyt se viimeinen tikki tallille menosta. Joulun jälkeen on päivä päivältä tuntunut enemmän tuntunut siltä, että pitäisi päästä käymään tallilla ja saada taas tuntea hevosten silkkiturpien lämpimät hönkäilyt. Onhan siitä jo aikaakin, kun viimeksi olen hevosen selässä ollut...
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Hiihtoloman ihanuudet
On se niin ihana olla lomalla. Ja on se niin ihanaa olla Oulussa hiihtolomalla. Päivät on täynnä tekemistä: lukemista, lukemista, lukemista, lukemista.... Ja todella paljon sosiaalisia kontakteja. No, ainakin aurinko paistaa ja on hyvä ilma...
Tekisi mieli karata jonnekin. Lähteä vaan junalla joko etelään, itään tai pohjoiseen. On ihan outoa olla kotona, kun siitä lomasta, milloin viimeksi olin kotona, on jo piiiiitkä aika. En edes muista, milloin olisin viimeksi lösöttänyt viikon samassa kaupungissa. Paitsi tietenkin kesällä, mutta sitä ei lasketa, kun olin töissä.
No, ei sikäli. Onhan tässä tekemistä: yo-kirjoituksiin lukemista. Uskontoa on mennyt tässä alkuloman aikana jo kolme kirjaa, ja vielä olisi pari jäljellä. Ja sitten vielä kertausta ja kertausta, ja vielä vähän kertausta. On kyllä ollut yksi toinenkin kirja, jota olen ahkerasti lukenut - nimittäin Diana Gabaldonin Muukalainen. Puolustaudun sillä, että se sentään liittyy aiheeseen, kun siinä on vahvasti katolisia päähenkilöitä, ja kirja vilahtelee yhtenään sanoja "presbyteeri", "agnostikko", "rukousnauha" jne. Eli ei tämä ole huonoin mahdollinen kirjavalinta, nih!
Sitäpaitsi, olen saanut hyvin luetuksi, vaikka olenkin aina välillä antanut itseni uppoutua Skotlannin ylämaan tapahtumiin 1700-luvulle. Eihän sitä muutenkaan jaksaisi melkein kahta viikkoa lukea yhteen putkeen uskontoa...
Lenkkeillytkin olen. On mukavaa taas päästä juoksemaan, vaikka polvi tuntuukin vähän hassulta. En tiedä, mikä siinä on, mutta luulisin tuntemusten johtuvan vain siitä, etten ole juossut kuukauteen. Muutenkin alan olla kohta terveiden kirjoissa: voin jo tehdä punnerruksia ilman, että ranne pettää alta, eikä siihen edes satu. Ensiviikolla siis jo kevyttä randoria, ja loppukuusta "kunnonnostatusleirille" Saksaan!
Hiihtämistä en ole vielä kokeillut, mutta ehkä vielä uskaltaudun ladulle tällä lomalla... On se mukavaa kun voi liikkua!
Tekisi mieli karata jonnekin. Lähteä vaan junalla joko etelään, itään tai pohjoiseen. On ihan outoa olla kotona, kun siitä lomasta, milloin viimeksi olin kotona, on jo piiiiitkä aika. En edes muista, milloin olisin viimeksi lösöttänyt viikon samassa kaupungissa. Paitsi tietenkin kesällä, mutta sitä ei lasketa, kun olin töissä.
No, ei sikäli. Onhan tässä tekemistä: yo-kirjoituksiin lukemista. Uskontoa on mennyt tässä alkuloman aikana jo kolme kirjaa, ja vielä olisi pari jäljellä. Ja sitten vielä kertausta ja kertausta, ja vielä vähän kertausta. On kyllä ollut yksi toinenkin kirja, jota olen ahkerasti lukenut - nimittäin Diana Gabaldonin Muukalainen. Puolustaudun sillä, että se sentään liittyy aiheeseen, kun siinä on vahvasti katolisia päähenkilöitä, ja kirja vilahtelee yhtenään sanoja "presbyteeri", "agnostikko", "rukousnauha" jne. Eli ei tämä ole huonoin mahdollinen kirjavalinta, nih!
Sitäpaitsi, olen saanut hyvin luetuksi, vaikka olenkin aina välillä antanut itseni uppoutua Skotlannin ylämaan tapahtumiin 1700-luvulle. Eihän sitä muutenkaan jaksaisi melkein kahta viikkoa lukea yhteen putkeen uskontoa...
Lenkkeillytkin olen. On mukavaa taas päästä juoksemaan, vaikka polvi tuntuukin vähän hassulta. En tiedä, mikä siinä on, mutta luulisin tuntemusten johtuvan vain siitä, etten ole juossut kuukauteen. Muutenkin alan olla kohta terveiden kirjoissa: voin jo tehdä punnerruksia ilman, että ranne pettää alta, eikä siihen edes satu. Ensiviikolla siis jo kevyttä randoria, ja loppukuusta "kunnonnostatusleirille" Saksaan!
Hiihtämistä en ole vielä kokeillut, mutta ehkä vielä uskaltaudun ladulle tällä lomalla... On se mukavaa kun voi liikkua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)