Viimeaikoina on sattunut kaikkea vähemmän mukavaa. En oikein tiedä, mistä näiden asioiden laskeminen pitäisi aloittaa, ja kannattaisiko ollenkaan, mutta luulisin silti, että 26.1, jolloin polvi paukahti treeneissä, oli kaiken pahan alku ja juuri.
Puhun koko ajan siitä, että "polvi paukahti". No, kyllähän se paukahti, mutta ei siinä sitten lopulta mitään suurempaa vikaa ollut. Vain se luumustelma. Eikä polvi ole ollut kipeänä nyt varmaan kolmeen viikkoon - ainakaan kunnolla. Parina päivänä on vähän tuntunut, mutta eis itä lasketa.
Seuravaksi murtui ranne, reilu viikko polviepisodin jälkeen. Tällä hetkellä se on parantumassa hyvää vauhtia, mutta kuulemma pitäisi vielä pari viikkoa pitää tukea. Sain myös nähdä ranneluuni - olisi kiva saada röntgenkuvat itselle, jotta voisi tsekkailla radiusta lähempää... Mutta ainakin yhtäkkiä katsottuna ranneluu ei ole mitenkään hehkeän näköinen...
Sitten kuoli ukki. Hautajaiset pidettiin 24.2, ja ne olivat ukin näköiset: pienet ja vaatimattomat. Juhlavan hautajaisista teki ukin haudalle laskettu sinivalkoinen seppele muistoksi siitä, että ukki oli sotaveteraani. Hienoin ja ylpeyttä aiheuttavin tilanne oli se, kun Suomussalmen kunnan edustaja kävi laskemassa seppeleen ukin arkulle. Myös se, kun kaksi sotaveteraania muisteli muistotilaisuudessa ukkia ja jatkosodan aikoja, oli hienoa kuunneltavaa.
Olen viimeaikoina muistellut paljon kaikkea - lapsuuttani, ukkia ja isää. Niin moni asia olisi toisin, jos olisin saanut elää tämän 10 vuotta molempien vanhemien kanssa. Niin moni asia olisi toisin, ellei alzheimer ja muut sairaudet olisi vieneet ukkia... Ukki oli sinnikäs, ja eli kunnioitettavaan 89 vuoden ikään. Toukokuussa olisi tullut täyteen 90 vuotta...
Wanhojen tansseja edeltävänä torstaina (tai jo keskiviikkona) alkoi vasemmassa korvassa tuntua oudolta - aivan kun joku olisi tunkenut sinne jotain. Kävin sitten lääkärissä, epäillen poskiontelon tulehdusta. Melkein, muttei sentään. Sain viikon antibioottikuurin korvatulehdukseen. Nyt se kuuri on syöty, ja korvat alkavat olla kunnossa.
Vastoinkäymiset eivät lopu tähän, vaikka maaginen kolmen raja on jo ylittynyt. Ukin hautajaisten aikaan vasen lapani jumittui niin, ettei kättä voinut nostaa ääriasentoihin, eikä päätä kääntää kunnolla. Tämä meni parissa päivässä ohi, mutta maanantaina kuntosalilla ollessani oikea lapa jämähti. Tämä oli vasenta kipeämpi, ja kun sopivasti fysioterapeutti oli paikalla, hän yritti venytellä ja vanutella lapaani ja niskaani. Paljoa hän ei voinut tehdä, käski vain kotona hautoa kylmällä ja syödä buranaa. Tälläkin hetkellä oikea lapa on kipeä, ja sen johdosta päätäkin särkee. Se olisi kai hierojalle meno...
Olisi helpotus, jos tässä olisi nyt kaikki. Ei tarvitsisi tapahtua enää yhtään mitään - liian monet treenit on jääneet väliin, ja liian monet läksyt tekemättä. (Läksyjen tekemättömyydestä en kyllä oikeastaan voi syyttää mitään näistä vastoinkäymisistä, oikeasti, mutta aika tympeää on kököttää luku-tv:n ääressä, kun päätä särkee ja meinaa oksentaa. Tai jos lapa on kipeänä. Eikä ajatuksetkaan ole ihan kasasas pysyneet...)
---
Sain muuten ensimmäisen treeniohjelman valmentajaltani. Olisi ehkä pitänyt hommata jonkinnäköinen personal-treineri jo aiemmin, sillä tuossakin luki: "sairaana ei saa harjoitella". Monesti kun tuppaa menemään treeneihin, vaikka olisikin flunssassa. Ei siitä kauaa ole, kun olin kuntosalilla, vaikka oli lämpöä... Hyvä, että joku takoo järkeä päähän.
Innostuin muisteluista ja treeniohjelmasta sen verran, että aion nostaa vanhan ilmoitustaulun taas seinälle. Harmittaa vain, kun ei ole omaa akkuporakonetta, jolla saisi ruuvit seinään... Pitäisi toivoa moista syntymäpäivälahjaksi tai jotain, että sitten omassa kodissa selviää tällaisista hommista. Tuo ilmoitustaulu kun ei ihan tavallisilla nauloilla seinällä pysy...
tiistai 28. helmikuuta 2012
lauantai 18. helmikuuta 2012
Wanhojen tanssit ja muuta kivaa
Eilen oli Wanhojen päivä. Aikamoista... Nyt se on ohi.
Torstaina tanssittiin vanhemmille, perjantaina alakoululle, yläkoululle ja lopulta kokoonnuttiin tanssimaan kaikki Oulun lukiot. Oli kyllä hieno tanssia 4500 ihmisen edessä... Varsinkin alku ja loppu olivat loistohetkiä. Enemmittä kämmeittäkin selvittiin, ainakaan minulle ei mitään suurempia tapahtunut.
Ouluhallilta mentiin syömään pienellä porukalla SokeriJussin kievariin, ja sieltä jatkettiin teatteriin katsomaan Viulunsoittaja katolla. Oli aivan upea esitys, ja päätin, että tuon käyn katsomassa uudestaan. Jorma Uotinenkin pyörähti paikalla...
Illalla nukutti todella makeasti. Pari yötä 5-6 tunnin yöunilla peräkkäin alkoi vaatia veronsa, ja kyllä kolmet tanssit perjantaina vaikuttivat myös vireystilan matalasuhdanteeseen...
Torstaista asti minulla on ollut korvassa outo tunne. Tuntuu, kuin joku tunkisi sinne koko ajan sellaista juttua, millä ne lääkärissä katsovat korvaan. Tänään sitten hoksasin, että hei, mullahan taitaa olla poskiontelon tulehdus, kun tunne ei millään lakkaa olemasta. Ensviikolla siis hammaskontrollin lisäksi tutkituttamaan poskiontelot, ja sitäseuraavalla viikolla rannekontrolliin... Tuota, jonkinnäköistä kierrettä/putkea havaittaivssa? Jep.
Kouluhommatkin pätkii. Edelleen kaksi uskonnon esseetä roikkuu tekemättöminä, ja äidinkielen prosessiessee ja ruotsin ainekin alkavat pukata päälle. Ruotista olisi myös koe ensiviikolla, tosin pieni, kahden kappaleen koe vain.. Mutta silti. Ja viimejakson numeroilla ei kamalasti leuhkita.
Torstaina tanssittiin vanhemmille, perjantaina alakoululle, yläkoululle ja lopulta kokoonnuttiin tanssimaan kaikki Oulun lukiot. Oli kyllä hieno tanssia 4500 ihmisen edessä... Varsinkin alku ja loppu olivat loistohetkiä. Enemmittä kämmeittäkin selvittiin, ainakaan minulle ei mitään suurempia tapahtunut.
Ouluhallilta mentiin syömään pienellä porukalla SokeriJussin kievariin, ja sieltä jatkettiin teatteriin katsomaan Viulunsoittaja katolla. Oli aivan upea esitys, ja päätin, että tuon käyn katsomassa uudestaan. Jorma Uotinenkin pyörähti paikalla...
Illalla nukutti todella makeasti. Pari yötä 5-6 tunnin yöunilla peräkkäin alkoi vaatia veronsa, ja kyllä kolmet tanssit perjantaina vaikuttivat myös vireystilan matalasuhdanteeseen...
Torstaista asti minulla on ollut korvassa outo tunne. Tuntuu, kuin joku tunkisi sinne koko ajan sellaista juttua, millä ne lääkärissä katsovat korvaan. Tänään sitten hoksasin, että hei, mullahan taitaa olla poskiontelon tulehdus, kun tunne ei millään lakkaa olemasta. Ensviikolla siis hammaskontrollin lisäksi tutkituttamaan poskiontelot, ja sitäseuraavalla viikolla rannekontrolliin... Tuota, jonkinnäköistä kierrettä/putkea havaittaivssa? Jep.
Kouluhommatkin pätkii. Edelleen kaksi uskonnon esseetä roikkuu tekemättöminä, ja äidinkielen prosessiessee ja ruotsin ainekin alkavat pukata päälle. Ruotista olisi myös koe ensiviikolla, tosin pieni, kahden kappaleen koe vain.. Mutta silti. Ja viimejakson numeroilla ei kamalasti leuhkita.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Treenitauko jatkuu, tanssimaraton alkaa
Yritin tänään mennä pokkana dojolle, että joo, kyllähän minä voin jo mennä treeneihin. Mutta ei. Ranne on nyt sanonut sopimuksen irti, eikä suostu yhteistyöhön. Ovia ei voi aukoa vasurilla, eikä mitään painavaa nostella. Ehkä nyt vihdoin on aika marssia (jälleen) lääkärin pakeille ja haluta röntgenit.
On kamalaa jatkaa treenitaukoa. Kolmas viikko alkaa, ja tatamille on kamala polte. Kävin katselemassa junnujen treenejä ja teki niin mieli kipaista sekaan. Jutttelin tuoreen valmentajani kanssa, ja moni asia ainakin itsellä ratkesi. Kotiin päästyäni hypin seinille innosta... Olenko vähän hitaasti lämpiävä?
Polvi on ollut oireeton nyt viikon. Huomenna alkaa tanssimaraton - huomenna on koulun kenraaliharjoitukset, keskiviikkona kaikkien lukioiden treenit ja torstaina esitetään vanhemmille ja sukulaisille. Perjantaina tanssitaan kolmesti - luultavasti viimeiset tanssit menevät buranan voimalla. Tai en tiedä, sen näkee huomenna, miten kinttu kestää. Rannetta tanssiessa ei onneksi tarvita, oli tuomio mikä hyvänsä.
Uskontoa pitäisi alkaa lukea nyt urakalla, eikä varmaan tekisi pahitteeksi katsella kirjoja vähän joka päivä. Kohtahan on jo hiihtoloma, ja sen jälkeen heti kirjoitkset. Tosin, yksi uskonnon kurssi on vielä vähän levällään, ja se pitäisi äkkiä saada alta pois. Ehkä siis tämän sijasta alankin kirjoitella UE5:sen esseitä.
---
Yhden käden punnerrukset on muuten hankalia - varsinkin jos yrittää käsi selän takana miesten punnerruksia... Ehkä siis aloitan vähän matalammalta tasolta, etten tipu kovin korkealta... Toista kertaa...
On kamalaa jatkaa treenitaukoa. Kolmas viikko alkaa, ja tatamille on kamala polte. Kävin katselemassa junnujen treenejä ja teki niin mieli kipaista sekaan. Jutttelin tuoreen valmentajani kanssa, ja moni asia ainakin itsellä ratkesi. Kotiin päästyäni hypin seinille innosta... Olenko vähän hitaasti lämpiävä?
Polvi on ollut oireeton nyt viikon. Huomenna alkaa tanssimaraton - huomenna on koulun kenraaliharjoitukset, keskiviikkona kaikkien lukioiden treenit ja torstaina esitetään vanhemmille ja sukulaisille. Perjantaina tanssitaan kolmesti - luultavasti viimeiset tanssit menevät buranan voimalla. Tai en tiedä, sen näkee huomenna, miten kinttu kestää. Rannetta tanssiessa ei onneksi tarvita, oli tuomio mikä hyvänsä.
Uskontoa pitäisi alkaa lukea nyt urakalla, eikä varmaan tekisi pahitteeksi katsella kirjoja vähän joka päivä. Kohtahan on jo hiihtoloma, ja sen jälkeen heti kirjoitkset. Tosin, yksi uskonnon kurssi on vielä vähän levällään, ja se pitäisi äkkiä saada alta pois. Ehkä siis tämän sijasta alankin kirjoitella UE5:sen esseitä.
---
Yhden käden punnerrukset on muuten hankalia - varsinkin jos yrittää käsi selän takana miesten punnerruksia... Ehkä siis aloitan vähän matalammalta tasolta, etten tipu kovin korkealta... Toista kertaa...
maanantai 6. helmikuuta 2012
Polvitilanne selvisi
Kävin tänään ortopedin pakeilla katselemassa magneettikuvia. Aika ällön näkönen tuo luu kuvissa, varsinkin jos siellä on valkonen iso läikkä keskellä luuta. Sitäpaitsi ihmettelin, miksi luu oli tumma ja vaurio valkoinen, mutta joooo...
Elikkä siis diagnoosihan on nyt "Tiblan medikaalikondyylin laaja kontuusioödeema, pienenpi kontuusiomuutos femurin lateraalikondyylissä." Eli suomeksi sanottuna luumustelma. Mutta lääkärikiellä se vaatii tosiaan useamman sanan...
Oli erittäin huvittavaa lukea sekä ortopedin- että radiologin lausuntoja/epikriisejä. Erityisesti ortopedin lista siitä, mitä on tapahtunu ja tehty (liekkö se se epikriisi?) oli aika jännä... "perusterve nainen" "st yt hyvä. hoikka potilas." Mitähän lie nuo st ja yt... Ehkä pitää käyttää suhteita hyväksi ja kysellä fyssaritutuilta..
Juoksukielto on siis nyt vähintään kuukauden, ja sen jälkeen saa alkaa hiljoksiin testailemaan, kuinka se kestää. Kuntosalilla saan käydä ja tehdä siellä kaikkea polven rajoissa. Lepäämään ei lekurikaan käskeny, eli siis nyt saa luvan kanssa jatkaa salilla juoksemista. Sen verrran nyt pidän taukoa, että saan tämän armottoman nuhan alta pois.
Ranteenkin menin sitten telomaan tässä viikonloppuna. Se oli oma vika - enhän ole karateka vaan judoka. Aloin siinä vähän jumppailemaan ja villasukka luiskahti alta... Parkettilattia ja painava ruho, välissä ranne ja x osa kättä (en muista miten se siellä välissä oli). Tulipahan tutustuttua Turun yöelämään, kun käytiin päivystyksessä. En minä sinne olis lähteny, ainakaan ranteen takia, mutta kun meinasi mennä jalat alta ja vintti pimetä, niin lähdin sitten kiltisti.
Ranteessa ei tosiaan ole mitään pahempaa - viikossa pitäisi toeta. Se vaan, ettei tuo oikein taivu mihinkään suuntaan... No, tuleepahan ainakin viikko salivapaata nyt, pakosta. Vaikka polvi ei tiellä oliskaan, ja sen puolesta saisi salille mennä, on nyt tiellä lentsu ja ranne. Tämmsötä lällä kertaa...
---
Huomasin tuossa, että vanhojen tanssit on viikon päästä. Öö, apua. Miksi ei jännitä?! Ehkei sitä vielä ole tajunnu... Kuten myöskään sitä, että huomenna alkaa uusi jakso. Ja että tänään loppui koeviikko. Ja että mulla on valmentaja!
Elikkä siis diagnoosihan on nyt "Tiblan medikaalikondyylin laaja kontuusioödeema, pienenpi kontuusiomuutos femurin lateraalikondyylissä." Eli suomeksi sanottuna luumustelma. Mutta lääkärikiellä se vaatii tosiaan useamman sanan...
Oli erittäin huvittavaa lukea sekä ortopedin- että radiologin lausuntoja/epikriisejä. Erityisesti ortopedin lista siitä, mitä on tapahtunu ja tehty (liekkö se se epikriisi?) oli aika jännä... "perusterve nainen" "st yt hyvä. hoikka potilas." Mitähän lie nuo st ja yt... Ehkä pitää käyttää suhteita hyväksi ja kysellä fyssaritutuilta..
Juoksukielto on siis nyt vähintään kuukauden, ja sen jälkeen saa alkaa hiljoksiin testailemaan, kuinka se kestää. Kuntosalilla saan käydä ja tehdä siellä kaikkea polven rajoissa. Lepäämään ei lekurikaan käskeny, eli siis nyt saa luvan kanssa jatkaa salilla juoksemista. Sen verrran nyt pidän taukoa, että saan tämän armottoman nuhan alta pois.
Ranteenkin menin sitten telomaan tässä viikonloppuna. Se oli oma vika - enhän ole karateka vaan judoka. Aloin siinä vähän jumppailemaan ja villasukka luiskahti alta... Parkettilattia ja painava ruho, välissä ranne ja x osa kättä (en muista miten se siellä välissä oli). Tulipahan tutustuttua Turun yöelämään, kun käytiin päivystyksessä. En minä sinne olis lähteny, ainakaan ranteen takia, mutta kun meinasi mennä jalat alta ja vintti pimetä, niin lähdin sitten kiltisti.
Ranteessa ei tosiaan ole mitään pahempaa - viikossa pitäisi toeta. Se vaan, ettei tuo oikein taivu mihinkään suuntaan... No, tuleepahan ainakin viikko salivapaata nyt, pakosta. Vaikka polvi ei tiellä oliskaan, ja sen puolesta saisi salille mennä, on nyt tiellä lentsu ja ranne. Tämmsötä lällä kertaa...
---
Huomasin tuossa, että vanhojen tanssit on viikon päästä. Öö, apua. Miksi ei jännitä?! Ehkei sitä vielä ole tajunnu... Kuten myöskään sitä, että huomenna alkaa uusi jakso. Ja että tänään loppui koeviikko. Ja että mulla on valmentaja!
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Lukotuksia, kylmägeeliä ja buranaa
Njoo...
Polven piikkiin on nyt helppo laittaa asioita, kuten sen, etten jaksa keskittyä kouluhommiin. Näppärä syy siirtää vastuu pois omaltatunnolta, vaikka ei se sieltä minnekään kyllä siirry.
Tilannehan on se, että ortopedi käski olla menemättä tatamille tai juoksulenkille. Korvaan treenaamisen tältä osin menemällä kuntosalille huhkimaan. Ehkä uintia tai vesijuoksuakin voisi kokeilla. Pahinta on se, että voin kävellä kohtuu normaalisti. Joka askel ei satu, mutta aina välillä polvi lukittaa, ja tuntuu, että se pettää alta, kun painon siirtää sille. Yleisesti ottaen siis tuntuisi siltä, että voisi vaikka lähteäkin juoksemaan tms, mutta kun yritin parilla juoksuaskeleella paeta raakaa tuulta sisälle perjantaina koulusta tullessa, polvi melkein petti alta. Eli juosta siis ei.
Lääkäri vemputti polvea aikansa ja tökkäsi lopulta käteeni lähetteen magneettikuvauksiin. No, eipä ole vielä tullut vakuutusyhtiöltä lupaa tilata aika, joten sitä odotellessa sitten... Kasoin kelloa, ja ortopedi uhrasi aikaansa polven vemputukselle 13½ minuuttia aikavälillä ovesta sisään, ovesta ulos. Ripeää toimintaa.......
Olen nyt puhunut parin urheiluhierojan/kuntohoitajan kanssa (etänä) ja olen tehnyt niiden perusteella omat johtopäätökseni siitä, ettei polvessa voi olla mitään pahemmin rikki. Sain myös kivoja ohjeita, mitä voin tehdä. Esimerkiksi juuri tuo vesijuoksu oli yksi vinkeistä. Vielä perjantaina lääkäriltä lähtiessä ensiviikon treeni-illat ammotti tyhjyyttään, mutta nyt ne on jo täynnä ohjelmaa!
Toivottavasti ensiviikolla pääsisi kuvauksiin ja takaisin samalle ortopedille, jotta tietäis, mitä pitää alkaa tehdä, ja kauanko pitää pysytellä poissa tatamilta...
---
On muuten hassua olla kotona viikonloppu. Eninmäkseen se on mennyt laiskotellessa, mutta myös tuttuja nähdessä, ja etenkin yhtä kaveria, jonka kanssa en ole pitkään aikaan puhunut pitkään ja kunnolla, oli ihana nähdä. Ja kalenterikin on lihonut taas merkinnöistä tämän viikonlopun aikana... Ja kesätyöpaikkaa hain, liikuntatoimesta.
Nyt kuitenkin syömään.
Polven piikkiin on nyt helppo laittaa asioita, kuten sen, etten jaksa keskittyä kouluhommiin. Näppärä syy siirtää vastuu pois omaltatunnolta, vaikka ei se sieltä minnekään kyllä siirry.
Tilannehan on se, että ortopedi käski olla menemättä tatamille tai juoksulenkille. Korvaan treenaamisen tältä osin menemällä kuntosalille huhkimaan. Ehkä uintia tai vesijuoksuakin voisi kokeilla. Pahinta on se, että voin kävellä kohtuu normaalisti. Joka askel ei satu, mutta aina välillä polvi lukittaa, ja tuntuu, että se pettää alta, kun painon siirtää sille. Yleisesti ottaen siis tuntuisi siltä, että voisi vaikka lähteäkin juoksemaan tms, mutta kun yritin parilla juoksuaskeleella paeta raakaa tuulta sisälle perjantaina koulusta tullessa, polvi melkein petti alta. Eli juosta siis ei.
Lääkäri vemputti polvea aikansa ja tökkäsi lopulta käteeni lähetteen magneettikuvauksiin. No, eipä ole vielä tullut vakuutusyhtiöltä lupaa tilata aika, joten sitä odotellessa sitten... Kasoin kelloa, ja ortopedi uhrasi aikaansa polven vemputukselle 13½ minuuttia aikavälillä ovesta sisään, ovesta ulos. Ripeää toimintaa.......
Olen nyt puhunut parin urheiluhierojan/kuntohoitajan kanssa (etänä) ja olen tehnyt niiden perusteella omat johtopäätökseni siitä, ettei polvessa voi olla mitään pahemmin rikki. Sain myös kivoja ohjeita, mitä voin tehdä. Esimerkiksi juuri tuo vesijuoksu oli yksi vinkeistä. Vielä perjantaina lääkäriltä lähtiessä ensiviikon treeni-illat ammotti tyhjyyttään, mutta nyt ne on jo täynnä ohjelmaa!
Toivottavasti ensiviikolla pääsisi kuvauksiin ja takaisin samalle ortopedille, jotta tietäis, mitä pitää alkaa tehdä, ja kauanko pitää pysytellä poissa tatamilta...
---
On muuten hassua olla kotona viikonloppu. Eninmäkseen se on mennyt laiskotellessa, mutta myös tuttuja nähdessä, ja etenkin yhtä kaveria, jonka kanssa en ole pitkään aikaan puhunut pitkään ja kunnolla, oli ihana nähdä. Ja kalenterikin on lihonut taas merkinnöistä tämän viikonlopun aikana... Ja kesätyöpaikkaa hain, liikuntatoimesta.
Nyt kuitenkin syömään.
perjantai 27. tammikuuta 2012
Ortopedille mars
Nojoo, nyt meni ihan häneksi tämä homma...
Säntäsin eilen taas kauhealla kiireellä treeneihin, kuten tavallista torstaisin. Alkutreenit meni hyvin - oli pitkästä aikaa alkulämppäreinä muutakin kun juoksua. Kottikärryiltiin, oltiin omenavarkaita (punnerruksia) ja tehtiin yleisliikkeitä (etunojapunnerrus - ylös - etunojapunnerrus - ylös). Käytiin läpi pari käsilukkoa (jujikatame, miten nyt kirjotetaankaan (en jaksa tarkistaa)) ja se hyökkäykseen.
Siirryttiin pystytekniikoihin ja kuten tavallista ennen heittoja - tehtiin ukemeja. Uusi tatami on tympeän kova, eikä siinä oikein uskalla kunnolla tehdä mitään. Ukemia varsinkaan. Jotenkuten ukemeista selvittyämme siirryttiin vihdoin heittoihin.
Tällä kertaa minulle ei ollut sopivaa paria, joka olisi ollut lähellekään painoiseni. Nappasin sitten vain ensimmäisen silmiini osuvan judokan pariksi, ja aloimme treenailla. Morote meni näpppärästi. Samoin uusin harjoitelemamme lonkkaheitto (en muista, onko se harai-goshi vai goshi-guruma). Sitten aloin kokeilla heittoa, jonka olin oppinut kilpatreeneissä. Ensimmäisellä kerralla uke ei lähtenyt minnekään - horjutus puuttui. Seuraavalla kerralla lähti pienen väännön jälkeen, mutta niin lähdin minäkin - ja polvi. Kuului mukava rusahdus, ja makasin maassa kyljelläni polvea pidellen. Jälkeenpäin ajateltuna oli hassua, kuinka tyynesti tilanteeseen suhtauduin. Tuntui siltä, kuin olisi joskus aiemminkin ollut samanlaisessa tilanteessa. Ajattelin jotakuinkin: "Jaaha, näin siinä sitten kävi. Au, onpas kipeä polvi..."
Ensiapu oli nopea, ja polven kipu hellitti, kun siihen sai kylmää. Illalla nappasin buranan ja nukuin tyytyväisenä yön yli.
Nyt aamulla polvi alkoi taas osoittaa mieltään - kun sitä alkoi rasittaa. Eilen sanoivat dojolla, että pitää heti mennä näyttämään sitä jonnekin, ja nyt minut sitten kiikutetaan ortopedille. Minusta se on vähän ylireagointia, mutta ehkä se loppujen lopuksi on parasta - eipähän sitten ala kummitella myöhemmin, kuten nilkan kanssa kävi pari vuotta sitten.
Tällaista se on se muka-urheilijan elämä. Ehkä joku päivä vielä voin lukea itseni oikeaksi urheilijaksi. Ja niinhän ne sanovat, että "Urheilija ei tervettä päivää nää." Sitä odotellessa, ja sitä jo lyhyttäkin lyhyemmän yleisurheilu "uran" vuoksi maistaneena...
Säntäsin eilen taas kauhealla kiireellä treeneihin, kuten tavallista torstaisin. Alkutreenit meni hyvin - oli pitkästä aikaa alkulämppäreinä muutakin kun juoksua. Kottikärryiltiin, oltiin omenavarkaita (punnerruksia) ja tehtiin yleisliikkeitä (etunojapunnerrus - ylös - etunojapunnerrus - ylös). Käytiin läpi pari käsilukkoa (jujikatame, miten nyt kirjotetaankaan (en jaksa tarkistaa)) ja se hyökkäykseen.
Siirryttiin pystytekniikoihin ja kuten tavallista ennen heittoja - tehtiin ukemeja. Uusi tatami on tympeän kova, eikä siinä oikein uskalla kunnolla tehdä mitään. Ukemia varsinkaan. Jotenkuten ukemeista selvittyämme siirryttiin vihdoin heittoihin.
Tällä kertaa minulle ei ollut sopivaa paria, joka olisi ollut lähellekään painoiseni. Nappasin sitten vain ensimmäisen silmiini osuvan judokan pariksi, ja aloimme treenailla. Morote meni näpppärästi. Samoin uusin harjoitelemamme lonkkaheitto (en muista, onko se harai-goshi vai goshi-guruma). Sitten aloin kokeilla heittoa, jonka olin oppinut kilpatreeneissä. Ensimmäisellä kerralla uke ei lähtenyt minnekään - horjutus puuttui. Seuraavalla kerralla lähti pienen väännön jälkeen, mutta niin lähdin minäkin - ja polvi. Kuului mukava rusahdus, ja makasin maassa kyljelläni polvea pidellen. Jälkeenpäin ajateltuna oli hassua, kuinka tyynesti tilanteeseen suhtauduin. Tuntui siltä, kuin olisi joskus aiemminkin ollut samanlaisessa tilanteessa. Ajattelin jotakuinkin: "Jaaha, näin siinä sitten kävi. Au, onpas kipeä polvi..."
Ensiapu oli nopea, ja polven kipu hellitti, kun siihen sai kylmää. Illalla nappasin buranan ja nukuin tyytyväisenä yön yli.
Nyt aamulla polvi alkoi taas osoittaa mieltään - kun sitä alkoi rasittaa. Eilen sanoivat dojolla, että pitää heti mennä näyttämään sitä jonnekin, ja nyt minut sitten kiikutetaan ortopedille. Minusta se on vähän ylireagointia, mutta ehkä se loppujen lopuksi on parasta - eipähän sitten ala kummitella myöhemmin, kuten nilkan kanssa kävi pari vuotta sitten.
Tällaista se on se muka-urheilijan elämä. Ehkä joku päivä vielä voin lukea itseni oikeaksi urheilijaksi. Ja niinhän ne sanovat, että "Urheilija ei tervettä päivää nää." Sitä odotellessa, ja sitä jo lyhyttäkin lyhyemmän yleisurheilu "uran" vuoksi maistaneena...
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ensimmäinen judomitali
Yritin jo viimeviikolla kirjoitella viikon takaisesta maalipallo & sokkopingisleiristä, mutta aikaa ja tahtoa puuttui. No,pari sanaa siitä.
Olen pelannut joskus ihan pikkuisena maalipalloa, aikuisten kanssa. Se oli aika extremeä, ja tietenkin siitä seurasi kohtuu kova pallokammo. Innostuin kuitenkin lähtemään leirille, jossa olisi sekä maalipalloa että sokkopingistä. Ja se kannatti. Nyt olen taas ihan fiiliksissä maalipallosta - pallokammokin unohtui hetkessä. Ei se siis loppuen lopuksi niin paha ollutkaan...
Sokkopingis oli viime kesänä in, mutta nyt se sai luvan väistyä maalipallon tieltä. Oikein tymäpisi, kun lauantaina (viikko sitten) oli kahdet sokkopingistreenit maalipallotreenien lisäksi. Olisi voinut pelata vaikka koko päivän maalipalloa! Nyt vaan pitäisi päästä johonkin treenailemaan enemmänkin, että joskus pääsisi pelaaman kunnolla jonnekin turnaukseen.
---
Viimeviikonloppuna oli Pajulahti-Gamesit, Pajulahdessapa hyvinkin. Menin sinne judokana, perjantaina, koska meillä alkoi harjoitusleiri heti perjantai-aamupäivästä. Onnistuin selviytymään yllättävän jouhevasti ja näppärästi lentokentältä ensin Tikkurilaan ja sitten Lahdesta Pajulahteen. Olin perillä 10:10, ja treenit alkoikin heti 10:30. Vähän oli haipakkata, mutta treeneissä sai rauhoittua, ja pääsi purkamaan enimmät matkan rasitukset.
Treenien jälkeen menin syömään, luullen tietäväni leiriohjelmamme. Löysin sokkopingis-ihmisiä ruokalasta ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia, vaikka vasta olikin nähty. Piipahdin vilkaisemassa myös jo alkaneita maalipallo-pelejä, ja palailin kahdeksi dojolle. Ihmeekseni siellä ei ollut ketään, joten kävin ilmoittautumassa respaan ja sain huoneen.
Palasin dojolle, ja löysin judokoja. Ne olivat kuitenkin vääriä, ja menin entistäkin enemmän hämilleni. Päivä kului oikeita ihmisiä etsiskellessä ja manaillessa, että näkevänä olisi helpompi löytää haluamansa ihmiset. Paljon tuttuja kuitenkin näin, ja se oli mukavaa. Illalla sain myös yhteyden judokoihin, joita etsin, ja selvitin seuraavan päivän ohjelman, jolloin olisi jo kisat. Hui.
Aamiaispöydässä käytiin läpi ottelusääntöjä ja muita yleisiä asioita. Tutustuin nopeasti uusiin judoka-tuttuihini, ja sain heiltä paljon hyviä vinkkejä kisoja ajatellen. Kymmeneltä mentiin dojolle lämmittelemään, ja pian alkoivatkin kisat. Ihmettelin, kun itseäni ei jännittänyt paljoakaan, kaselin vain rauhassa muiden otteluita ja olin melkein unohtanut oman otteluni lähestyvän.
Sitten se jännitys tietenkin iski - kun kuulutettiin minut ja vastustajani tatamille 2. Hui kamala. Varsinkin tatamille astuessani alkoi sydän läpättää ja kädet täristä. Ensimmäinen matsi meni tunnustellessa, toinen jo kunnolla otellessa (harai-goshilla ipponi) ja kolmas tasaisesti matsatessa (5min täyttä vääntöä). Oli mahtava kokemus, näin jälkeenpäin ajatellen. Heti tatamilta pästyäni olin kuolla, ja olin vain onnellinen, kun kaikki tulivat halailemaan, ja pitivät pystyssä. Oli loistava vastus, juuri sopiva ensimmäisiin kisoihin!
---
Nyt sitten vaan pitäisi alkaa etsiä itselle valmentajaa. Toivottavasti sellainen löytyisi omasta seurasta - olisi vähän epäkäytännöllistä, jos valmentaja asuisi etelä-Suomessa, kun itse olisi pohjoisessa....
Kuusela kuittaa, ja lähtee treeneihin.
Olen pelannut joskus ihan pikkuisena maalipalloa, aikuisten kanssa. Se oli aika extremeä, ja tietenkin siitä seurasi kohtuu kova pallokammo. Innostuin kuitenkin lähtemään leirille, jossa olisi sekä maalipalloa että sokkopingistä. Ja se kannatti. Nyt olen taas ihan fiiliksissä maalipallosta - pallokammokin unohtui hetkessä. Ei se siis loppuen lopuksi niin paha ollutkaan...
Sokkopingis oli viime kesänä in, mutta nyt se sai luvan väistyä maalipallon tieltä. Oikein tymäpisi, kun lauantaina (viikko sitten) oli kahdet sokkopingistreenit maalipallotreenien lisäksi. Olisi voinut pelata vaikka koko päivän maalipalloa! Nyt vaan pitäisi päästä johonkin treenailemaan enemmänkin, että joskus pääsisi pelaaman kunnolla jonnekin turnaukseen.
---
Viimeviikonloppuna oli Pajulahti-Gamesit, Pajulahdessapa hyvinkin. Menin sinne judokana, perjantaina, koska meillä alkoi harjoitusleiri heti perjantai-aamupäivästä. Onnistuin selviytymään yllättävän jouhevasti ja näppärästi lentokentältä ensin Tikkurilaan ja sitten Lahdesta Pajulahteen. Olin perillä 10:10, ja treenit alkoikin heti 10:30. Vähän oli haipakkata, mutta treeneissä sai rauhoittua, ja pääsi purkamaan enimmät matkan rasitukset.
Treenien jälkeen menin syömään, luullen tietäväni leiriohjelmamme. Löysin sokkopingis-ihmisiä ruokalasta ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia, vaikka vasta olikin nähty. Piipahdin vilkaisemassa myös jo alkaneita maalipallo-pelejä, ja palailin kahdeksi dojolle. Ihmeekseni siellä ei ollut ketään, joten kävin ilmoittautumassa respaan ja sain huoneen.
Palasin dojolle, ja löysin judokoja. Ne olivat kuitenkin vääriä, ja menin entistäkin enemmän hämilleni. Päivä kului oikeita ihmisiä etsiskellessä ja manaillessa, että näkevänä olisi helpompi löytää haluamansa ihmiset. Paljon tuttuja kuitenkin näin, ja se oli mukavaa. Illalla sain myös yhteyden judokoihin, joita etsin, ja selvitin seuraavan päivän ohjelman, jolloin olisi jo kisat. Hui.
Aamiaispöydässä käytiin läpi ottelusääntöjä ja muita yleisiä asioita. Tutustuin nopeasti uusiin judoka-tuttuihini, ja sain heiltä paljon hyviä vinkkejä kisoja ajatellen. Kymmeneltä mentiin dojolle lämmittelemään, ja pian alkoivatkin kisat. Ihmettelin, kun itseäni ei jännittänyt paljoakaan, kaselin vain rauhassa muiden otteluita ja olin melkein unohtanut oman otteluni lähestyvän.
Sitten se jännitys tietenkin iski - kun kuulutettiin minut ja vastustajani tatamille 2. Hui kamala. Varsinkin tatamille astuessani alkoi sydän läpättää ja kädet täristä. Ensimmäinen matsi meni tunnustellessa, toinen jo kunnolla otellessa (harai-goshilla ipponi) ja kolmas tasaisesti matsatessa (5min täyttä vääntöä). Oli mahtava kokemus, näin jälkeenpäin ajatellen. Heti tatamilta pästyäni olin kuolla, ja olin vain onnellinen, kun kaikki tulivat halailemaan, ja pitivät pystyssä. Oli loistava vastus, juuri sopiva ensimmäisiin kisoihin!
---
Nyt sitten vaan pitäisi alkaa etsiä itselle valmentajaa. Toivottavasti sellainen löytyisi omasta seurasta - olisi vähän epäkäytännöllistä, jos valmentaja asuisi etelä-Suomessa, kun itse olisi pohjoisessa....
Kuusela kuittaa, ja lähtee treeneihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)