Ensinnäkin. Miksi tämä blogihässäkkä on muuttunut? Kenen luvalla, hä? Enhän minä tämmöistä osaa käyttää!! En edes tiedä, miten tämä blogi tulee nyt ulos, kun tämän julkaisen...
No, kirjoittelen silti vähän. On tapahtunut niin paljon - vuokrasopimus on kirjoitettu, vappua on vietetty ja kisoihin on yritetty valmistautua niin fyysiesti kuin henkisestikin. En sitten tiedä, kumpi on onnistunut paremmin.
Tosiaan: olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Aika hurjaa, kesällä asun jo omassa asunnossa! Fiilikset vaihtelevat: välillä se tuntuu aivan mahtavalta, välillä taas vähän haikealta. Onhan sitä tässä nykyisessäkin asunnossa jo asunut 10½ vuotta. Entä mitä sitten, kun äiti ei enää olekaan katsomassa perään? Huhhuh.
Odotan innolla, että pääsen suunnittelemaan järjestystä, laittamaan tavaroita paikoilleen ja pyörittämään omaa arkea. Sitä, kun tulee kesällä töistä kotiin ja tajuaa, että asuukin itsekseen. No, toisaalta välillä se voi olla juuri se, jota ei haluaisi. Mutta kuitenkin niin monet hyvät asiat dominoivat tämän pikkuseikan. Ainahan sitä voi käydä kylässä!
Pikkuhiljaa on alkanut tulla vastaan asioita, joita pitää alkaa hoitaa itse, kun tulee täysi-ikäiseksi. Niin moni ikäiseni on jo saavuttanut tämän "maagisen" ikärajan, mutta heitä haastatellessani "olo ei tunnu miltään". Ei varmasti juu, mutta oikeudet ja velvollisuudet tuntuvat. Paljon tulee olemaan opettelua. Mutta miksikä minä tämmöistä höpötän, kun se on itsestäänselvää?
Vappu tuli, oli ja on vieläkin. Itseltäni se meni vähän sivu suun - ensi lauantaina on nimittäin kisat. Onneksi eilisillan pelasti 10-11km juoksulenkki - suurin osa siitä enemmän tai vähemmän rankassa vesisateessa. Oli kuitenkin mahtava olo, eikä sadekaan haitannut, kun lämmöt oli päällä. Lähdin tosiaan juoksemaan vain ihan pientä iltalenkkiä - jotain kolmea-neljää kilometriä. Lenkin tehtyäni tajusin, kuinka mahtava olo oli, ja lähdin kiertämään järven - lenkin yhteispituudeksi arvioisin 10-11km.
Tänään olen sitten viettänyt korkeamman tahon ohjeiden mukaan lepopäivää. Aivan kamalaa: aamupäivän pyörin neljän seinän sisällä kuin häkkiin ajettu koira ja mietin, mitä sitä lepopäivänä kuuluu tehdä. Lueskelin, nukuin päiväunet, kävin juomassa päiväkahvit vapputunnelmissa Koitelinkoskella... Silti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain fiksua, tai mikä vielä pahempaa: koko ajan poltteli lenkille tai teki mieli tehdä kunnon sarjat vatsalihaksia. Päädyin kuitenkin venyttelemään - lepopäivä kun kerta on...
Nyt olen ihan kuollut. Koitelinkosken reissun jälkeen olen käytännössä tuijottanut apaattisena eteeni ja yrittänyt saada aivojani liikkeelle. Yrityksestä huolimatta mikään ei ole värähtänytkään, ja niinpä huomaan, että kello on puoli kahdeksan ja voisin painua nukkumaan. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä blogia enemmän tai vähemmän väsyneenä, ja teksti on (taas) sen mukaista.
Vappu tosiaan meni ihan ohi. Ei perinteisiä kaupungilla käyntejä (no, eipä kyllä oikeastaan olisi tehnyt edes mieli - paljon ihmisiä, meteliä ja tungosta siellä vain olisi ollut), ei perinteistä kesäkauden avajaisjäätelöä (voi että on kyllä ollut kamalaa! Pitää heti ensi lauantaina mennä kisojen jälkeen korjaamaan tilanne..), ei perinteisiä vappuvieraita... Mitä sitten? No: porkkanoita, kurkkua, rahkaa, maitoa, salaattia, raejuustoa.... Öh. En syö vähään aikaan rahkaa, nih!
Tuntuu, että Saksan reissusta jäi jonkinlainen kisakammo. Tuo ei nyt yhtään kuulosta siltä, miltä se tuntuu, mutta tarkoitan sitä, että kun ajattelenkin ottelua - edes aloitusta - adrenaliinit syöksyy huippuunsa ja pakokauhu meinaa iskeä. Muistan liiankin hyvin tunteen, kun pulssi nousee neljäänsataan ennen matolle menemistä, ja viiteensataan kun pitää ottaa ote. Vaikka vähän olen kisannut, on monesti jo ehtinyt tuntua siltä, että haluaa juosta karkuun.
Otteleminen kiehtoo ja kiinnostaa silti - se vetää puoleensa kuin magneetti, vaikka se pelottaakin. Se kai siinä se viehätys onkin: odottaa sitä 'pelon' tunnetta, kehon jännittyneisyyttä, tiheää pulssia ja sitä äärimmäistä keskittymistä, kun pitää seurata vastustajan liikkeitä. Huh. Monet sanovat, etteivät muista kisatilannetta tai sitä tunnetta. Minä en muista kisatilannetta tai sitä, mitä olen tehnyt, mutta muistan sen tunteen matolle astuessani.
---
Sain muuten englannin verkkokurssin päätökseen. Olen tavatoman ylpeä itsestäni, silä kirjoittelin kirjallisuusesseeni sunnuntaina melko hyvissä ajoin, ja sain palautettua sen opettajalle. Onpahan yksi huolenaihe taas poissa päiväjärjestyksestä, tosin lisää on tulossa, hurjaa vauhtia...
Jospa puolentoista viikon päästä odottava Etelä-Suomen reissu taas piristäisi ja antaisi voimia loppukevääseen. Ja jos se aurinko paistaisi, ja ilma lämpeäisi, ja lumet sulaisi, ja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti