Viimeaikoina on sattunut kaikkea vähemmän mukavaa. En oikein tiedä, mistä näiden asioiden laskeminen pitäisi aloittaa, ja kannattaisiko ollenkaan, mutta luulisin silti, että 26.1, jolloin polvi paukahti treeneissä, oli kaiken pahan alku ja juuri.
Puhun koko ajan siitä, että "polvi paukahti". No, kyllähän se paukahti, mutta ei siinä sitten lopulta mitään suurempaa vikaa ollut. Vain se luumustelma. Eikä polvi ole ollut kipeänä nyt varmaan kolmeen viikkoon - ainakaan kunnolla. Parina päivänä on vähän tuntunut, mutta eis itä lasketa.
Seuravaksi murtui ranne, reilu viikko polviepisodin jälkeen. Tällä hetkellä se on parantumassa hyvää vauhtia, mutta kuulemma pitäisi vielä pari viikkoa pitää tukea. Sain myös nähdä ranneluuni - olisi kiva saada röntgenkuvat itselle, jotta voisi tsekkailla radiusta lähempää... Mutta ainakin yhtäkkiä katsottuna ranneluu ei ole mitenkään hehkeän näköinen...
Sitten kuoli ukki. Hautajaiset pidettiin 24.2, ja ne olivat ukin näköiset: pienet ja vaatimattomat. Juhlavan hautajaisista teki ukin haudalle laskettu sinivalkoinen seppele muistoksi siitä, että ukki oli sotaveteraani. Hienoin ja ylpeyttä aiheuttavin tilanne oli se, kun Suomussalmen kunnan edustaja kävi laskemassa seppeleen ukin arkulle. Myös se, kun kaksi sotaveteraania muisteli muistotilaisuudessa ukkia ja jatkosodan aikoja, oli hienoa kuunneltavaa.
Olen viimeaikoina muistellut paljon kaikkea - lapsuuttani, ukkia ja isää. Niin moni asia olisi toisin, jos olisin saanut elää tämän 10 vuotta molempien vanhemien kanssa. Niin moni asia olisi toisin, ellei alzheimer ja muut sairaudet olisi vieneet ukkia... Ukki oli sinnikäs, ja eli kunnioitettavaan 89 vuoden ikään. Toukokuussa olisi tullut täyteen 90 vuotta...
Wanhojen tansseja edeltävänä torstaina (tai jo keskiviikkona) alkoi vasemmassa korvassa tuntua oudolta - aivan kun joku olisi tunkenut sinne jotain. Kävin sitten lääkärissä, epäillen poskiontelon tulehdusta. Melkein, muttei sentään. Sain viikon antibioottikuurin korvatulehdukseen. Nyt se kuuri on syöty, ja korvat alkavat olla kunnossa.
Vastoinkäymiset eivät lopu tähän, vaikka maaginen kolmen raja on jo ylittynyt. Ukin hautajaisten aikaan vasen lapani jumittui niin, ettei kättä voinut nostaa ääriasentoihin, eikä päätä kääntää kunnolla. Tämä meni parissa päivässä ohi, mutta maanantaina kuntosalilla ollessani oikea lapa jämähti. Tämä oli vasenta kipeämpi, ja kun sopivasti fysioterapeutti oli paikalla, hän yritti venytellä ja vanutella lapaani ja niskaani. Paljoa hän ei voinut tehdä, käski vain kotona hautoa kylmällä ja syödä buranaa. Tälläkin hetkellä oikea lapa on kipeä, ja sen johdosta päätäkin särkee. Se olisi kai hierojalle meno...
Olisi helpotus, jos tässä olisi nyt kaikki. Ei tarvitsisi tapahtua enää yhtään mitään - liian monet treenit on jääneet väliin, ja liian monet läksyt tekemättä. (Läksyjen tekemättömyydestä en kyllä oikeastaan voi syyttää mitään näistä vastoinkäymisistä, oikeasti, mutta aika tympeää on kököttää luku-tv:n ääressä, kun päätä särkee ja meinaa oksentaa. Tai jos lapa on kipeänä. Eikä ajatuksetkaan ole ihan kasasas pysyneet...)
---
Sain muuten ensimmäisen treeniohjelman valmentajaltani. Olisi ehkä pitänyt hommata jonkinnäköinen personal-treineri jo aiemmin, sillä tuossakin luki: "sairaana ei saa harjoitella". Monesti kun tuppaa menemään treeneihin, vaikka olisikin flunssassa. Ei siitä kauaa ole, kun olin kuntosalilla, vaikka oli lämpöä... Hyvä, että joku takoo järkeä päähän.
Innostuin muisteluista ja treeniohjelmasta sen verran, että aion nostaa vanhan ilmoitustaulun taas seinälle. Harmittaa vain, kun ei ole omaa akkuporakonetta, jolla saisi ruuvit seinään... Pitäisi toivoa moista syntymäpäivälahjaksi tai jotain, että sitten omassa kodissa selviää tällaisista hommista. Tuo ilmoitustaulu kun ei ihan tavallisilla nauloilla seinällä pysy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti