Yo-kirjoitukset, puhuvat hevoset ja omapäiset judotreenit

"Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen.." Tuo biisi tuli ekana mieleen. Enkä edes tiedä, mistä ja milloin se on noussut pintaan. Sen vain tiedän, että esittäjä on 13-vuotias Robin.

Mutta selvisimpä silti yo-kirjoituksista. Enkä ymmärrä, miksen jännittänyt... Ehkä sen takia, että niin moni kielsi jännittämästä. En oikein tiedä, menikö tentti hyvin vai huonosti, vai hyvin huonosti, mutta ainakin kolme esseetä onnistui.

Kun näin kysymykset, meinasin vetää itku-potku-raivarit. Jätin ne sitten kuitenkin väliin, mutta se adrenaliinivirtaus ainakin lämmiti pari tuntia. Sainkin jotain aikaiseksi, mutta sitten alkoi palella. Tuntui, ettei ajatuskaan kulje, kun paleli niin kamalasti. En ollut ottanut neuvosta vaaria ja varautunut ylimääräisellä hupparilla, vaan ajattelin pärjääväni ohuella pitkähihaisella. Seuraavalla kerrallapa tiedän varautua. Oikeasti.

Sain oman erillisen tilan, jossa sain tehdä kokeen. Kuvittelisin, että oli luksusta saada kokonainen luokka käyttöön, sillä mitä kavereilta on kuullut, vastaavia ratkaisuja ovat olleet mm. varastot ja opettajien työhuoneet. Olin ihan tyytyväinen, kun vielä muutama päivä sitten luulin joutuvani olemaan salissa muiden kanssa.

Helpotus tuli vasta, kun lähdin judotreeneihin. Sitä ennen ehdin käydä tuulettamassa aivoja puolen tunnin juoksulenkillä. Oli mukavaa saada purkaa heti kaikki paineet jalkojen nosteluun, pystyssä pysymiseen ja puhumiseen. Oli myös mukavaa selitellä omia tuntemuksiaan, jotka olivat melko sekavat. Kysymykset siis olisivat voineet olla parempiakin...

Pikkuvieraiden lähdettyä tajusin, että minulla oli puoli tuntia aikaa ehtiä dojolle, vaikkei siellä varsinaisia treenejä ollutkaan. Olin kuitenkin ajatellut, että menen vetämään omat lihaskuntotreenit, jotta olisin jonkinlaisessa kunnossa ennen Saksaa. Olikin todella mukava olla itsekseen tatamilla - toisella puoella oli vain kaksi muuta lisäkseni. Sain juoksennella ja punnerrella rauhassa, ja tehdä taisabaki-treenejä omaan tahtiin. En sitten tiedä, kuinka oikeaoppisia nekin olivat, mutta ainakinpahan olen treenannut. Sain kunnon hiet pintaan, ja siellä pääsin lopullisesti eroon tympeästä tunteesta, joka johtui kirjoituksista.

---

Näin viimeyönä unta, että "löysin" oman hevosen. En oikein tiedä, miten ja mistä sen löysin, mutta päätin kuitenkin ottaa sen kotiin. Tai siis mummolaan, jossa olin kesälomalla (äidin mummola). Hevonen istuskeli välillä portailla ja repi kavioillaan ruohoa maasta, tarjosipa minullein syötäväksi... Sitten lopussa se oli ihan tavallinen hevonen, joka ei virkannut mitään - ravasi vain taivaallisen tasaisesti...

Mietin vain, että olikohan tuo uni nyt se viimeinen tikki tallille menosta. Joulun jälkeen on päivä päivältä tuntunut enemmän tuntunut siltä, että pitäisi päästä käymään tallilla ja saada taas tuntea hevosten silkkiturpien lämpimät hönkäilyt. Onhan siitä jo aikaakin, kun viimeksi olen hevosen selässä ollut...

Ortopedille mars

Nojoo, nyt meni ihan häneksi tämä homma...

Säntäsin eilen taas kauhealla kiireellä treeneihin, kuten tavallista torstaisin. Alkutreenit meni hyvin - oli pitkästä aikaa alkulämppäreinä muutakin kun juoksua. Kottikärryiltiin, oltiin omenavarkaita (punnerruksia) ja tehtiin yleisliikkeitä (etunojapunnerrus - ylös - etunojapunnerrus - ylös). Käytiin läpi pari käsilukkoa (jujikatame, miten nyt kirjotetaankaan (en jaksa tarkistaa)) ja se hyökkäykseen.

Siirryttiin pystytekniikoihin ja kuten tavallista ennen heittoja - tehtiin ukemeja. Uusi tatami on tympeän kova, eikä siinä oikein uskalla kunnolla tehdä mitään. Ukemia varsinkaan. Jotenkuten ukemeista selvittyämme siirryttiin vihdoin heittoihin.

Tällä kertaa minulle ei ollut sopivaa paria, joka olisi ollut lähellekään painoiseni. Nappasin sitten vain ensimmäisen silmiini osuvan judokan pariksi, ja aloimme treenailla. Morote meni näpppärästi. Samoin uusin harjoitelemamme lonkkaheitto (en muista, onko se harai-goshi vai goshi-guruma). Sitten aloin kokeilla heittoa, jonka olin oppinut kilpatreeneissä. Ensimmäisellä kerralla uke ei lähtenyt minnekään - horjutus puuttui. Seuraavalla kerralla lähti pienen väännön jälkeen, mutta niin lähdin minäkin - ja polvi. Kuului mukava rusahdus, ja makasin maassa kyljelläni polvea pidellen. Jälkeenpäin ajateltuna oli hassua, kuinka tyynesti tilanteeseen suhtauduin. Tuntui siltä, kuin olisi joskus aiemminkin ollut samanlaisessa tilanteessa. Ajattelin jotakuinkin: "Jaaha, näin siinä sitten kävi. Au, onpas kipeä polvi..."

Ensiapu oli nopea, ja polven kipu hellitti, kun siihen sai kylmää. Illalla nappasin buranan ja nukuin tyytyväisenä yön yli.

Nyt aamulla polvi alkoi taas osoittaa mieltään - kun sitä alkoi rasittaa. Eilen sanoivat dojolla, että pitää heti mennä näyttämään sitä jonnekin, ja nyt minut sitten kiikutetaan ortopedille. Minusta se on vähän ylireagointia, mutta ehkä se loppujen lopuksi on parasta - eipähän sitten ala kummitella myöhemmin, kuten nilkan kanssa kävi pari vuotta sitten.

Tällaista se on se muka-urheilijan elämä. Ehkä joku päivä vielä voin lukea itseni oikeaksi urheilijaksi. Ja niinhän ne sanovat, että "Urheilija ei tervettä päivää nää." Sitä odotellessa, ja sitä jo lyhyttäkin lyhyemmän yleisurheilu "uran" vuoksi maistaneena...