"Se tunne kun..."

Ensinnäkin täytyy sanoa, että "se tunne kun.." on älyttömän typerä ja kulunut fraasi, jota kuulee nykyään aivan liikaa. Siksipä se onkin varmaan menettänyt tehonsa. Ja minutkin on sitten näemmä aivopesty, kun tuo tuli mieleen...

Mutta. Ensimmäiset treenit sen jälkeen kun on ollut flunssassa puolitoista viikkoa ja paikat enemmän tai vähemmän rikki, on aivan mahtavat! Nytkin sain treeneistä valtavan adrenaliinipaukun, ja nyt tekisi mieli hyppiä seinillä eteen- taakse- ja sivuttain. Kun osaa ottaa varovasti ja siten, ettei vaaraa sattumisesta ole, on myös henkisesti paljon kevyempää palata takaisin treenirytmiin.

Nyt on siis tullut puolentoista viikon judotauko. Pääsiäisenä tuli liikuttua, mutta ei todellakaan niin paljoa kuin olin suunnitellut. En käynyt hiihtämässä, vaikka olisi ollut mahtavat säät. Sen sijaan käpästelin ja juoksentelin, riuhdoin kuminauhaa ja ratsastin. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään - edellisestä kerrasta kun on jo päässyt livahtamaan pari vuotta. Joka tapauksessa, melkleinpä kahden viikon sykettä nostavan liikunnan tauon jälkeen oli mahtavaa vetää sykkeet maksimiin.

Itse asiassa oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti syke nousi korkealle. Kuntopiiri jota tein valmentajan kyykyttäessä, ei aikaisemmin olisi nostanut sykettä näin paljoa. Perustelin sen sitten sillä, että kyllähän sairastelu kun sairastelu vie voimia. Sallittakoon siis tämä, tällä kertaa.

Maitohapot jylläsivät ja fiilis oli mahtava, vaikka vähän meinasi väsy painaa. Se, kun lihaksissa tuntuu sopivasti kipua ja väsymystä, mutta silti on pakko jaksaa, on mahtava sisun kasvattaja. Myös se, kun toinen on vieressä enemmän tai vähemmän tsemppaamassa, kannustaa. Se on kumma, miten urheilijat rääkkää itseään tietoisesti ja ovat ihan kuolleita treenien jälkeen, mutta kaikesta huolimatta saavat siitä vain enemmän virtaa ja puhtia arkeensa. Tulipa mieleen, että "urheilijat ovat terveitä masokisteja", vaikka kyllä vähän epäilen, että liekkö moista "tervettä masokismia" olemassakaan. Mutta parasta se on ilmeisesti uskoa, kun itsekin yrittää tulla urheilijaksi.

Adrenaliinista tuli mieleen, että se on myös kumma, mitenkä se hyvänolon tunne treenien jälkeen unohtuu aina, kun on vähääkään pidempi  tauko. Sen kyllä tietää, että liikkumisesta tulee parempi fiilis ja kunnon hikijumppa tekee hyvää, mutta sitä tunnetta kokonaisuudessaan ei pysty muistamaan. Tämäkin on huomattu niin monesti, ja jälleen kerran sen totesin. Mietin pääni puhki vertausta, joka kuvaisi treenien jälkeistä tunnetta, mutten nyt yhtäkkiä keksi. Pitänee kirjoitella jälkeenpäin, jos moinen johtuu mieleen.

Kun harrastin yleisurheilua, tällaisia adrenaliinipaukkuja oli vähemmän. Kuntopiirejä ja koordinaatioita tehdessä oli lähes aina mukavaa, mutta kun sattui päivä, jolloin juoksu ei maistunut, koko treenit olivat pilalla. Ratsastuksessa adrenaliinipaukku riippui niin omasta kuin hevosenkin päivästä: jos hevosella oli vähääkään huono päivä, omakin tekeminen saattoi lipsua ja koko tunti mennä päin mäntyä. Jos itsellä oli vähääkään väsyneenpi olo, hevonen huomasi sen ja veti ihan omat ohjelmat.

Judossa on tähän mennessä ollut vain yksi treenikerta, jonka jälkeen olen itkenyt. Ainakaan en muista kuin yhdet. Jokaisen treenikerran jälkeen on mahtava fiilis, ja judoa haluaa vain lisää ja lisää. Varsinkin ne kerrat, kun sykkeen saa ylhäälle; ottaa paljon randoria ja uchikumeja. Päässä täytyy viirata, kun on tämmöinen kevät takana mutta silti vain haluaa jatkaa ja vastoinkäymiset vain ruokkivat kipinää. Ei niin fiksua, mutta aivan ihanaa!

---

Tänään alkoi uusi jakso. Koulu alkoi vasta yhdeltätoista ja kesti neljään... Ainoat valopilkut päivässä olivat ne, että RU6 kurssi peruuntui ja  ÄI5-kurssi on kirjallisuushistorian kurssi. Kirjallisuushistoria on kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja siitä saisi kyllä olla tarjolla enemmänkin kursseja. Viimeinen tunti oli matikkaa, ja päänsärkyisenä, palelevana, nälkäisenä ja väsyneenä se kurssi alkoi erittäin huonosti. Jospa se siitä - ei ole vara valittaa tälläkään kertaa tuntimääristä. 10 viikkotuntia, 4 tai 5 kurssia. Onneksi on noita itsenäisiä vielä tahkottavana, ettei mene taas ihan lusmuiluksi...

PS.
Ehkei pitäisi kirjoitella mahtavien treenien jälkeen. Tulee vain ihan vauhkoa tekstiä....